”Oi, mistä saataisiin yksi pikku tippa viinaa? Kyllä täällä sitä juoda saa, vaikka kieltolaki piinaa!”
Näin lauleli vuonna 1927 Keltapaviljongin sävelin Hannes Saari, amerikansuomalainen tenoritähti. Viisaasti Saari kaipasi nimenomaan tippoja, sillä kieltolaista ja muusta kiusanteosta huolimatta apteekkien ovet ovat repsottaneet aina selällään.
Tuoreen tutkimuksen mukaan vain älykkäistä henkilöistä tulee juoppoja, sillä alkoholin käyttö on ihmisen evoluutiossa nuori ilmiö. Tyhmä kansa vieroksuu uutuustuotetta ja ryystää naama kurtussa kirnupiimää.
Karjalasta kajahtaa, Kukko kukkoilee, Urho uhoaa, Nikolai leveilee, Sandels, Amiraali ja Marsalkka äkseeraavat.
Viina onkin keskiajan keksintö, mutta oluella on tuhansien vuosien historia. Viljaa alettiin kasvattaa paljolti oluen takia ja Saarijärven Paavolla oli pellonraivaukseen jo kaksi hyvää syytä: olut ja viina.
Suomalaisessa mytologiassa syntysanat selittävät elämän keskeisen kehikon – tulen, veden, raudan, karhun ja oluen – alkuperän. Oluen sanoissa juoman tarveaineiksi mainitaan palkoheinät, kävyt ja mesi.
Palkoheinien tarkkaa lajia on vaikea määritellä, mutta kävyt ovat nähtävästi kuusenkerkkiä, joilla maustetaan edelleen oluita ja snapseja.
Mettä eli hunajaa suomalaiset arvostivat niin, että mehiläistä pidettiin pyhänä välittäjäolentona ja karhun lepyttelynimistä hempein oli mesikämmen eli hunajakämmen. Poikkeuksellisen arvonannon aiheena oli hunajalla makeutettu olut, joka sai naiset naurusuisiksi ja miehet hyvälle mielelle.
Mikäli kalevalamittaisiin runoihin on uskominen, oluen käymisaineena oli sylki, kiimaisen karjun tai tappelevan karhun kuola.
”Teki työtä käskettyä, nouti tuolta karhun kuolan, siitä silloin käymään lähti tumma kalja tuoksuvainen”, lahtelainen, muinaisrunoihin erikoistunut Korpiklaani-yhtye laulaa.
Kuinka raivoavan karhun kidasta sitten otetaan kuolaa? Lapinlahtelainen runoniekka Hiskias Sääski antaa melko ylimalkaisen neuvon: ”Kourin kuonoa kokoa, käsin vaahtoa vanuta.”
Monet alkuperäiskansat ovat saaneet käymisprosessin aikaan pureskelemalla suussaan hedelmiä, mutta karhun kuola on pakko ymmärtää metaforaksi. Karhu lainasi oluelle raakaa voimaansa ja mielikuvissa sen suupielet ja olut vaahtosivat samalla tavalla. Muinaissuomalaiset suosivat karhunkuola-olutta, nykysuomalaiset Karhu-olutta.
Suomalaisia oluita leimaa rempseä äijämeininki. Karjalasta kajahtaa, Kukko kukkoilee, Urho uhoaa, Nikolai leveilee, Sandels, Amiraali ja Marsalkka äkseeraavat. Muualla olutta markkinoidaan enimmäkseen paikannimillä, joskin myös Karhu on peräisin Björneborgin eli Porin tehtailta.
Olutpullon sihahdus on kuin sylkäisy, mutta karhua asiaan on kai turha sotkea, sillä ainoita sylkeviä nisäkkäitä ovat mursut, kamelit, laamat ja ihmiset. Äkäinen laama sylkee, potkii ja kirkuu, ja kun maailman murjoma teini-ikäinen maleksii ostarilla, käytös on samankaltaista.
Entisaikaan sylkeminen keskittyi juniin ja rautatieasemille. Arabian keraamikot pyörittivät VR:lle sormet hellinä sylkykuppeja ja asemapäälliköt naulasivat seinille kieltotauluja: ”Älä sylje lattialle! Spotta ej på golvet!”
Skandinaviassa karhulla ja oluella on niin ikään luja liitto. Muinaiset soturit heittivät niskaansa karhuntaljan ja kumosivat kurkkuunsa suomyrtillä maustettua olutta, minkä seurauksena he murisivat kuin karhut, purivat kiihkoissaan kilpeään ja tappoivat kaikki vastaantulijat.
Hulluja sotureita kutsuttiin karhupaidoiksi eli berserkeiksi. ”Ber” on sama sana kuin ”björn”, josta on tullut sekä etu- että sukunimi. Björn Weckström on muotoilija, Liisa Björn taiteilija ja Björn Björn ruotsalainen pelimanni.
Pensasmaisena rehottavaa suomyrttiä on käytetty oluen lisäksi sikiönlähdetyksessä, syöpäläisten karkotuksessa ja Riika-balsamissa, jonka keramiikkapullot kävivät Neuvostoliitossa matkustaville tutuiksi.
Riika-balsamiin hämmennetään lukuisia muita yrttejä, joten hengenvaaraan kukaan ei ole sen vuoksi joutunut. Päinvastoin: kun Katariina Suuri vieraili Riiassa, hänen mahanpurunsa paranivat mustalla ihmejuomalla, jota nimitettiin tuohon aikaan apteekkari Abram Kuntsen mukaan Kuntsen balsamiksi.
Ainakin takavuosina venäläisissä apteekeissa myytiin vahvasti alkoholipitoisia balsameita, joilla neuvokkaimmat matkalaiset täydensivät tuliaisiaan.
Joensuulaisen Folkswagen-yhtyeen mainostama Karjalan balsami ei ole ehkä apteekkitavaraa, mutta Petroskoissa sitä käytetään yleislääkkeenä, joka taltuttaa kolotukset ja kankkuset.
”Humulus lupulus”, oluen tutuin maustekasvi, on suomeksi humala ja venäjäksi ”hmel”. Suomalaisten hutikka on humala, venäläisten pohmelo on ”po-hmele”. Venäjän kielestä ovat tulleet meille myös kapakka, narikka, lutka ja putka.
Muuten: minkähän takia englannin ”beer”, olut, ja ”bear”, karhu, ovat äänteellisesti niin lähellä toisiaan, että moni suomalainen tilaa ulkomaan baarissa mahdollisimman ison karhun?
Sokeripalaan tiputetut kamferitipat, kamferttitipat tai kanverttitipat ovat auttaneet kaikkiin kuviteltavissa oleviin vaivoihin, sillä niiden reseptissä on yksi osa kamferia, kolme osaa eetteriä ja kuusi osaa spriitä.
Sprii on pirtua, eetteri on rikkihapolla käsiteltyä viinaa ja kamferi on vähän kuin tärpättiä. Viime vuosisadan alussa kokonainen tehdas puski Tainionkoskella synteettistä kamferia.
Mitä tulee Hokmannin tippoihin, ne ovat kuin kamferitipat, mutta ilman kamferia. Professori Friedrich Hoffmanniin luottaen hyveelliset saksalaisrouvat nauttivat herkeämättä tippoja ja raivoraittiit ruotsalaisemännät tarjosivat juhlissa tipoilla kostutettuja sokeripaloja.
Meillä Hokmannin tippojen sesonki osui kieltolain aikaan, mutta sodan jälkeen niitä harrastettiin enää Lapissa, missä Alkon myymäläverkko oli harva. ”Tipat ne on jätkän juomat”, tukkikämpillä lohkaistiin.
Kamferitippoja valmistetaan yhä, mutta tipattoman tammikuun ansiosta niiden käyttö on romahtanut. Suosioon ovat vaikuttaneet myös ruokamarketit, jotka myyvät yrttilääkkeenä melkein puhdasta pirtua.
Pikku pullollisesta munkkitippoja alaikäinen saa laillisesti kaksi ravintola-annosta väkijuomaa ja pullollisesta auringonhattu-uutetta vielä puoli annosta enemmän. Näiden suuta polttavien tököttien rinnalla kansallisjuomamme kossu on pelkkää mehukattia.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
