Joutilas luokka osa 7
Ensi näkemältä voisi kuvitella, että vuosisatainen hellittämätön kamppailu pukujen kauneuden lisäämiseksi johtaisi vähitellen pakostakin kohti taiteellista täydellisyyttä.
Näin ei kuitenkaan Veblenin mukaan ole tapahtunut, vaikka saattaisimme olettaa, että muodeissa ilmenisi ikään kuin luonnostaan korostettu taipumus kohti vaatetyyppiä, joka pukisi ihmiskehoa erityisen hyvin ja miellyttävästi:
”Voisimme jopa perustellusti toivoa, että kaiken vaatteisiin vuosien aikana uhratun kekseliäisyyden ja ponnistusten tuloksena muodit olisivat nykyään saavuttaneet suhteellisen täydellisyyden ja muuttumattomuuden, joka olisi jo varsin lähellä kestävää taiteellista ihannetta.”
Näin ei kuitenkaan ole ja kysyä sopii, tuleeko koskaan olemaankaan. Ovatko nykytyylit pukevampia kuin kymmenen, kahdenkymmenen tai viidenkymmenen tai sadan vuoden takaiset tyylit?
Veblenin mukaan kaksisataa vuotta sitten muodissa olleet tyylit ovat pukevampia kuin kaikkein taidokkaimmat ja huolellisimmat nykyluomukset.
Ottaako siis muoti jatkuvasti takapakkia? Onko niin, että aika pysyy paikoillaan, mutta me liikumme väärään suuntaan.
Veblenin mukaan kansallispuvut ovat useimmiten vähemmän tuhlaavaisia kuin muodin mukainen vaatetus.
Mistä sitten johtuu, että eri puolilla maailmaa on kehitetty tiettyjä suhteellisen kestäviä pukutyyppejä ja –tyylejä, kuten Japanissa, Kiinassa ja monissa itämaissa. Niiden rakenteesta on helpompi löytää muitakin kuin komeilun ja kalleuden aineksia.
Kyseiset puvut on kehitetty maissa, joissa pukujen käyttäjät ovat olleet suhteellisen homogeenisia, vakaita ja paikallaan pysyviä, eikä kerskailevan tuhlauksen normi ole ollut hallitsevana kuten moderneissa suurkaupungeissa, joiden vauras väestö määrää tahdin muotiasioissa:
”Kestäviä ja taiteellisesti korkeatasoisia pukuja kehittäneet maat ja luokat ovat olleet sellaisessa asemassa, että niiden keskinäinen varallisuuskilpailu on suuntautunut pikemminkin kerskailevan joutilaisuuden kuin kulutuksen alueelle.”
”Uuden ajan kulttuurihistorian” kirjoittaja Egon Friedell (1878-1938) on päinvastaista mieltä kuin Veblen. Hänen mukaansa muoti-ilmiöitä ei voida laittaa minkäänlaisiin esteettisiin tai loogisiin kategorioihin.
Se olisi yhtä järjetöntä kuin nimittää kengurun ruumiinmuodostusta mauttomaksi, meriruusun terälehtiä pukeviksi tai kirahvin ulkomuotoa maneerimaiseksi:
”Jokainen muoti on järkevä: se on tiettyjen ruumiinihanteiden ja kauneuskäsitteiden havainnollinen tiivistymä ilmaistuna ulkonaisen ilmestyksen järjestelynä, korjauksena, peittämisenä tai paljastamisena.”
Muoti on Friedellin mukaan jokaiselle sukupolvelle ominainen asenne ja asento, jolla se ilmaisee elämän- ja maailmantunteensa:
”Barokki-ihmisen salaisena ihanteena oli marionetti. Meidän aikanamme tämän ”asento” tahdon toteuttajana on valokuvaaja. Ei vielä koskaan ”hyvä seurapiiri” ole käyttäytynyt luonnollisesti, ja jokainen on tähän mennessä uskonut niin tekevänsä. Jokainen, joka on piittaamatta vaatetusmuodista, tekee naurettavan vaikutuksen.”
Ajan henkeä vastaan taistelu on Friedellin mukaan naurettavaa. Naiset eivät useinkaan hangoittele muotia vastaan. Siksi he ovat tuttavallisempia myös ajan henkeä kohtaan.
Sillä he tietävät, ettei muotia tee räätäli eikä kukaan muukaan erityinen henkilö, vaan muoti syntyy ajan hengestä.
Tämän 25-osaisen juttusarjan runkona on Thorstein Veblenin 1899 ilmestynyt teos ”Joutilas luokka” (Art House 2002, suom. Tiina Arppe ja Sulevi Riukulehto).
Norjalais-yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja kulutussosiologi Veblen (1857-1929) kehitti teorian joutilaasta luokasta, miten rikkaat karttavat työntekoa vaikka näyttävät olevankin koko ajan jotain puuhastelemassa ja jakelemassa rahvaalle elämänohjeita ahkeruutta silmällä pitäen.
uutiskirje 