Eilina Gusatinsky kirjoitti 19.7. Viikkolehdessä havaintojaan Valko-Venäjästä. Gusatinskyn mukaan Minsk on siisti kaupunki, jossa joukkoliikenne on edullista ja toimii hyvin. Humalaisia ei näy, kahvilat ovat täynnä iloisia ihmisiä, ja joka puolella näkyy urheilevia nuoria.
Minäkin olen juttumatkoillani Valko-Venäjällä tavannut tyytyväisiä ja urheilevia ihmisiä. Mutta olen tavannut myös vankilassa istuneita toimittajia, kotiarestissa olevia poliitikkoja, työnsä menettäneitä opettajia sekä jäljettömiin kadonneiden toisinajattelijoiden omaisia.
Vuonna 1994 valtaan tullut Aljaksandr Lukašenka on keskittänyt käytännössä kaiken vallan itselleen ja lähipiirilleen. Poliittisen opposition toiminta on tehty käytännössä mahdottomaksi, ja rehellisiä vaaleja maassa ei ole järjestetty yli kymmeneen vuoteen.
Diktatuurimaalle tyypillistä on, että ihmiset usein välttelevät politiikasta puhumista. Päällimmäinen vaikutelma on pelko, jonka myös Gusatinsky oli lentokenttäbussissa havainnut. Olen katuhaastatteluissa useaan otteeseen kysynyt minskiläisten mielipidettä maansa johtajasta. Yleisin reaktio kysymykseen on pakeneminen paikalta. Osa ryhtyy toistamaan ulkomuistista virallista mantraa hyvästä johtajasta ja Euroopan rauhallisimmasta maasta.
Lukašenka nauttii aitoa kansansuosiota varsinkin maaseudulla. Osittain tämä perustuu siihen, että Valko-Venäjä on onnistunut säilyttämään neuvostojärjestelmästä monien hyvänä pitämiä piirteitä. 80 prosenttia yrityksistä on valtion omistuksessa, ja valtio subventoi voimakkaasti niin maatalous- kuin teollisuustuotantoakin. Tämän takia valkovenäläiset jääkaapit ja elintarvikkeet ovat niin edullisia, mitä kuluttaja osaa arvostaa.
Tehottomat teollisuuslaitokset ja valtion voimakas subventointipolitiikka ei ole taloudellisesti kestävällä pohjalla. Omituisen sekatalousjärjestelmänsä Valko-Venäjä onkin onnistunut säilyttämään lähinnä Venäjän ansiosta. Venäjä on toimittanut Valko-Venäjälle vuosien ajan muun muassa raakaöljyä huomattavasti maailmanmarkkinahintoja halvemmalla, ja Valko-Venäjä on myynyt öljyjalosteet hyvällä voitolla eteenpäin maailmalle. Venäläinen veronmaksaja on tukenut Lukašenkan neuvostotaloutta myös monella muulla tavalla.
Venäjälle Valko-Venäjä on sijaintinsa takia tärkeä liittolainen, ja taloudellisella tuella on haluttu taata, että mitään värivallankumouksia ei Venäjän naapureissa enää pääse tapahtumaan. Vladimir Putin ei ole peitellyt Lukašenkaa kohtaan tuntemaansa halveksuntaa. Naapurimaan epävakaan diktaattorin sooloilua on silti siedetty hintana poliittisesta vakaudesta.
Lukašenkalle tilanne on tarkoittanut Moskovaan johtavaa liekanarua. Vuonna 2011 Valko-Venäjä ajautui syvään talouskriisiin. Valuutan arvo romahti ja hinnat nousivat rajusti. Samaan aikaan Moskovasta kerrottiin, että ilmaista apua ei ole enää tulossa. Tuolloin Lukašenka joutui myymään osan kruununjalokivistään. Loppuvuodesta 2011 Gazprom osti kokonaan Valko-Venäjän kaasunjakeluverkostosta vastanneen yhtiön Beltransgazin. Lukašenka sai kaupasta muutaman miljardin euron verran käteistä akuuttiin rahapulaan.
Tämä kuvio oli vasta valmisteilla, kun syksyllä 2011 kuvasimme Ylen Ulkolinjan dokumenttia ”Diktaattorin syksy”, johon Gusatinskykin kirjoituksessaan ilmeisesti viittaa. Kyseisen ohjelman lisäksi olen tehnyt Ylelle myös toisen Valko-Venäjää käsittelevän dokumentin ”Jos valtio tappaa” vuonna 2008. Tuossa dokumentissa käsiteltiin Valko-Venäjällä jäljettömiin kadonneita oppositiopoliitikkoja ja journalisteja.
Olen käynyt Valko-Venäjällä viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana toistakymmentä kertaa, ja voin vahvistaa Gusatinskyn havainnot siltä osin, mitä siisteyteen tulee. Minskiä ei suotta kutsuta Euroopan siisteimmäksi kaupungiksi. Mutta muuten Gusatinskyn hehkutus urheilevista nuorista ja korruption puutteesta tuo mieleen ikäviä kaikuja menneestä. Vastaavanlaista naiivin ihailevaa keinutuolijournalismia on aikoinaan nähty monenlaisista diktatuureista – niin 1930-luvun Saksasta, Neuvostoliitosta kuin 1970-luvun Chilestäkin.