Käväisin Porissa, en jazzeissa vaan kirjastossa keskustelemassa aiheesta ”Onko kirjallisuus kesytetty?” Tupa oli täynnä, ja paneeliseura hyvää. Sain sanotuksi sen, mitä halusinkin: ei pidä sekoittaa sanataidetta myytävään tuotteeseen eli kirjaan. Tosiasia on, että kirjojen tekeminen ei taloudellisesti kannata missään Euroopassa, ei kirjoittaminen, ei kustantaminen eikä myyminen. Asiantuntijataholta tätä korostettiin Suomen Kirjailijaliiton delegaatiolle myös Brysselissä toukokuussa.
Mutta kirjallisuus, sanataide, kukoistaa. Kun vuonna 2004 aloin toimia aktiivisesti Suomen Kirjailijaliiton elimissä, jäsenmäärä oli noin 500. Nyt se on ylittänyt 700, vaikka jäsenkriteerit ovat edelleen tiukat. Kaunokirjallisuutta julkaistaan noin 1 500 nimikettä vuodessa eli enemmän kuin koskaan. Tosin isot kustantajat ovat kuulemma pikkuhiljaa supistamassa nimikemäärää, mutta toisaalta lukuun eivät mahdu ns. palvelukustanteina tai omakustanteina ilmestyneet teokset, joiden määrä kasvaa vauhdilla.
En tiedä, hyödyttääkö valtava nimikemäärä kirja-alaa, yksittäistä kirjailijaa ei ainakaan. Mutta kaikkia hyödykkeitähän rikkaissa maissa tuotetaan liikaa, ja menekki on ongelma.
Uskon, että edelleen joka neljännellä suomalaisella on kaunokirjallista tekstiä pöytälaatikossaan.
Kirjallisuudella on vankka asema ihmisten sydämissä. Lukupiirejä nousee kuin sieniä sateella, matineat vetävät väkeä, ja kirjamessuille tullaan nimenomaan kirjailijoita katsomaan ja kuulemaan. Kirjallisuustapahtumia järjestetään eri puolilla Suomea niin paljon, ettei intohimoisinkaan kirjallisuudenystävä ehdi kaikissa käymään. Ikävää kehitystä on kirjallisuuskritiikin väheneminen mediassa ja kiinnostuksen keskittyminen kirjailijan henkilöön enemmän kuin sisältöihin.
Mutta kansa kirjoittaa. Lieneekö niin pientä kuntaa Suomessa, ettei siellä jonkinlaista kirjoittajapiiriä olisi? Luovaa kirjoittamista opetetaan kaikilla tasoilla, kirjoittajayhdistyksistä opistoihin ja yliopistoihin.
Uskon, että edelleen joka neljännellä suomalaisella on kaunokirjallista tekstiä pöytälaatikossaan. Joidenkin lahjat ja kunnianhimo yltävät ammattilaisuuteen, mutta kaikki saavat kirjoittamisesta suurta iloa ja hyötyä.
Lapsuudessa Pori oli minulle tärkeä kaupunki. Vietin kaksossiskon kanssa siellä usein kesä- ja hiihtolomia. Äitini vanhin sisar Helmi oli Satakunnan museon vahtimestari ja opas, ja hänen asuntonsa oli museon yhteydessä. Museovieraat käyttivät samaa ulko-ovea kuin tätini, eteinen oli yhteinen, ja yhteinen oli myös pieni vesiklosetti eteisen perällä.
Porin pääkirjasto on rakennettu juuri sille Gallen-Kallelan kadun varren tontille, jolla museo aikoinaan sijaitsi. Silloinkin tontilla oli kirjasto. Se oli pitkä puutalo, kun taas museo oli pitkä, rapattu rakennus, jonka kyljessä oli torni. Museon kahdeksan salia sijaitsivat peräkkäin; kun oven avasi, näki pitkän ja leveän käytävän, jonka peräseinällä häämöttivät himmennetyt ikkunat. Se oli maaginen näky, ja mielessäni se assosioitui päättymättömään käytävään, joka syntyy, kun panee kaksi peiliä vastakkain. Niin tein joskus Helmi-tädin kamarin peililipaston edessä.
Museo oli tupaten täynnä, ja siinä olikin lapsen silmissä sen lumo. Porilaiset ehtivät vuosikymmeniä paheksua sitä, että arvokkaat kokoelmat oli sullottu ahtaisiin tiloihin ja että suurta osaa jouduttiin säilyttämään tarkoitukseen sopimattomissa varastoissa. Helmi-täti saarnasi siitä aina. Aikuisena löysin 1930-luvun Suomen Kuvalehden sidotusta vuosikerrasta jutun, joka mustavalkokuvin havainnollisti, miten tukalassa tilanteessa Satakunnan museo oli tavararöykkiöineen. Lapsen silmin tosin museossa oli myös avaria saleja hienoine muotokuvineen, asekokoelmineen ja valtavine rahaplootuineen, joitten luonnetta maksuvälineinä jaksoi aina ihmetellä.
Puulämmitteinen museo oli ankara työmaa tädilleni. Kahdeksan salin saaminen talvella siihen kuntoon, että siellä tarkeni ainakin takki päällä, oli iso urakka. Mutta täti oli ylpeä museostaan – pienenä luulin, että hän omistaa sen – ja muistan vieläkin hänen innokkaan ilmeensä, kun hän sai jakaa tietojaan kävijöille. Meidän lasten hän antoi leikkiä museossa, joihinkin esineisiin saimme todella koskea. Arvostimme tätä suopeutta, emmekä koskaan rikkoneet mitään.
Museo oli tärkeä osa lapsuuden elämysmaailmaani. En Porissa koskaan nähnyt siitä unta, mutta kotona usein ja aina samanlaista: museon perältä löytyi salainen ylimääräinen huone, ihastuttava salonki. Huone ilmestyi uniini aikuisuuden kynnykselle asti.
Vuosia sitten katselin Porin teatterin vierasasunnon ikkunasta kadun toisella puolen sijaitsevaa tyylikästä uutta museorakennusta ja mietin, mennäkö käymään. Päätin etten mene, pelkäsin, että tuttujen esineiden näkeminen ”väärässä” ympäristössä turmelisi lapsuuteni magian.
Tänä kesänä uteliaisuus voitti. Vieläkö löytäisin jotain tuttua? En löytänyt muuta kuin kaupungin pienoismallin, joka kuvasi aikaa ennen Porin paloa. Se oli vanhassa museossa ensimmäisen salin keskellä, ilman vitriiniä, joten me lapset saimme kuljettaa etusormeamme pitkin pikkuruisen puukaupungin katuja ja leikkiä olevamme sen asukkaita. Nyt pienoismalli oli lasilla suojattu.
Uudessa museossa on tilaa erilaisille miljöille, kaupoille, työläisten ja paremman väen asuininteriööreille, työpajoille ja myös uudemmalle historialle. Arkisetkin esineet on aseteltu väljästi, toisin kuin vanhan museon ahtaudessa, jossa kaikenlaisia kiuluja, saaveja, härkimiä, loukuttimia, rännäreitä ja pannuja oli pimeässä välikössä kasapäin. Ja nurkassa pystyssä puusukset, joista täti aina muisti mainita, että ne olivat Elias Lönnrotin lyly ja kalhu.
En mennyt Poriin kadonnutta aikaa etsimään, mutta nostalgiamatka siitä hetkellisesti tuli. Jotkut lapsuuden elämykset säilyvät ikuisesti.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 