Suomen lasten asiat eivät koskaan ole olleet niin hyvin kuin nyt. Heistä huolehditaan jo ennen kuin he ovat syntyneet. Äitiysvalmennus on kehittynyttä, äidin ja sikiön terveydentilaa tarkkaillaan, terveysvalistusta jaetaan, vaikeatkin synnytykset päättyvät onnellisesti, ja käsittämättömän pienet keskoset osataan hoitaa elinkelpoisiksi. Vauvaperhettä avustaa kattava neuvolaverkosto.
On äitiyspäivärahat, äitiys-, isyys- ja vanhempainlomat, pitkät hoitovapaat, subjektiivinen oikeus päivähoitoon. Jokainen saa lapsilisää, sairasta lasta saa jäädä hoitamaan kotiin. Vartuttuaan lapsi saa pitkän ilmaisen peruskoulutuksen, ja koulussa ilmaisen aterian. Opettajilla on korkea koulutus, ja ongelmissa saa lääkärin ja kuraattorin apua. Vaikka kaikessa kansan tulevaisuuden kannalta järjenvastaisesti säästetään, perusrakenne on pysynyt.
Jos äitivainajalleni olisi kerrottu tästä lasten onnelasta, hän ei olisi uskonut korviaan. Äitini synnytti esikoisensa talvisodan alla ja kaksoset jatkosodan pahimpana nälkävuonna. Lapsilisistä ei tiedetty mitään, ruoka oli kortilla, ja niinpä aliravitun äitini yllättäen saamat kaksoset olivatkin kuolla nälkään heti synnyttyään. Perhelegendan mukaan melkein polvillaan kerjäten kummitätini onnistui saamaan meijerin isännöitsijältä sen verran kermaa, että siitä sekoitetulla äidinmaidonvastikkeella siskoni ja minut saatiin elpymään.
Ilmaisesta kouluruoasta säädettiin lailla, kun aloitimme kansakoulun. Keittäjätäti annosteli kuupalla ämpäristä velliä, puuroa ja hernesoppaa vuoropäivin, voileivät ja maidot piti tuoda kotoa. Talven ruispuolukkapuuron saannin turvaamikseksi jokaisen piti syksyllä tuoda puolukoita kotoa koulun tarpeeseen. Kamalaa kalanmaksaöljyä pakotettiin nielemään kerran viikossa.
Kesällä vähävaraisten perheiden lapset pääsivät kesäsiirtolaan, jossa nukuttiin parakissa kerrossängyissä ja syötiin samaa ruokaa kuin koulussakin, mitä nyt välillä saatiin kalasoppaa. Kuri oli yhtä kova kuin koulussa, mutta koti-ikävä vielä kovempi. Järvi oli ihana savisen joen varrella kasvaneelle, mutta usein veden peitti sinivihreä levä. Järvi kukkii, järvi kukkii! huusivat lapset ja syöksyivät leväpuuroon. Iltaisin raavittiin ihottumaa nahka verille, eikä sen muuta hoitoa katsottu tarvitsevankaan.
Lapset punnittiin sekä ennen että jälkeen kesäsiirtolan, sillä tarkoitus oli lihoa. Jos ei lihonut, se oli oma vika, ja siitä läksytettiin. Oli nirsoiltu ruoan kanssa, ja se oli suuri synti.
En kaipaa noita aikoja sen enempää kuin ihminen lapsuuttaan välillä kaihoten muistelee, mutta usein tulee mieleen, että sellaista kuin meillä oli puoli vuosisataa sitten ja vielä paljon köyhempää on tänä päivänä miljoonilla maailman lapsilla. Hyvinvointiyhteiskunnan huolenpidossa elävät suomalaislapset ovat todella pieni vähemmistö ihmiskunnasta.
Jokainen lapsi Suomessa syntyy toivottuna. Lehtien syntymäilmoituksista päätellen lapset syntyvät hartaasti kaivattuina ja kauan odotettuina, prinsseinä ja prinsessoina, ihanina aarteina. Mutta mitä heille tapahtuu muutamassa vuodessa? Median ja tutkimustenkin ja valossa tämän mainion maan lasten ongelmat kasvavat ja pahenevat. Koulussa ei ”viihdytä”, päihdeongelmat alkavat murrosiässä, päiväkotilapsetkin kärsivät aggressiivisuudesta ja kiusaamisesta, koululaisista puhumattakaan. Rankatkin psyykkiset ongelmat lisääntyvät, eikä ole fysiikassakaan hurraamista: lasten kakkostyypin diabetes ja sairaalloinen ylipaino lisääntyvät, laaja-alaiset allergiat puhkeavat.
Rahasta huudetaan koko ajan, mutta eikö nimenomaan rahaa ole satsattu ja ongelmien takia satsataan enenevässä määrin? Yhteiskunnan lisäksi myös vanhempien rahaa. Leluja, vaatteita, urheiluvälineitä ja teknologiaa hankitaan röykkiöittäin, ja lasten harrastuksiin upotetaan suuret määrät euroja. Lomat vietetään ”lasten ehdoilla” kiertelemällä kalliita huvipuistoja ja muita maksullisia hauskanpitopaikkoja. Lastenkulttuuriksi ei enää käsitetä sitä, mitä lapset tekevät, vaan sitä mitä aikuiset tekevät lapsille. Eikä entisaikaista lasten kulttuuria enää olekaan; kerrostalojen ja omakotialueiden pihoilla eivät leikkiäänet kajahtele.
Rahaa on käytetty, eikä raha ole ongelman ydin. Vika on muualla, eikä sitä korjata rahalla. Tauti on aikuisissa, oireet lapsissa. Ongelma on se, että aikuiset eivät ole aikuisia.
Maailma on kolportöörien ja spekulanttien käsissä; siitä on rakentunut markkinadiktatuuri, joka on luonut uuden, kuluttamaan ja ”viihtymään” tarkoitetun ihmisen, joka ei pysty kasvamaan aikuiseksi. Hän ei osaa erottaa tarpeitaan mielihaluistaan. Hän ei osaa erottaa todellisia tunteitaan impulsseistaan ja affekteistaan. Isät leikkivät samoilla leluilla kuin poikansa, äidit vaatettavat pikku tyttönsä seksikkäiksi pikku aikuisiksi. Vanhemmat elävät höttömedian maailmoissa, haaveissaan kuin lapset. Makea maistuu.
Lasten olisi opittava kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa ja hoitamaan omat asiansa itsenäisesti. Mutta miten he oppivat, jos perheen aikuisetkaan eivät osaa?
Koulut ovat alkamassa, ja sen kunniaksi Iltis on taas julkaissut karmeita tosielämän kertomuksia siitä, miten vanhemmat kohtelevat lastensa opettajia, yhteiskunnan ehkä arvokkainta ammattikuntaa. Jos ohjausta tarvitsevan lapsen isä ja äiti kiusaavat vuosikausia koulun rehtoria valituskirjein, rikosilmoituksin ja loukkaavin puhelinsoitoin, ovatko tällaiset ihmiset aikuisia? Hoitaako aikuinen lapsensa käytöshäiriöitä sillä, että haukkuu opettajan huoraksi ja käskee hänen tunkea opetussuunnitelman perseeseensä?
Opettajien mukaan vaikeimpia ovat usein ns. hyväosaiset. Sosiaalinen ongelma tauti siis ei ole. Sen verran kulttuurissamme on vielä tervettä aikuisuutta, että raivoavat lapsiaikuiset edustavat pientä vähemmistöä. Mutta kuinka kauan?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 