Puheenvuoro
Vuonna 1899 kotkalainen kansanopiston- ja raittiusliikkeen johtaja Juhani Alin valitteli Eetu Salinille, että sosiaalidemokraatit herättivät työväen liian aikaisin, koska kukaan ei voi tulevaisuudessa hallita tuota työläisten yhä itsetietoisempaa ja alati kasvavaa joukkoa.
Salin lohdutteli Alinia, että edistyksen juna ei kulje liian nopeaan:
– Jos niinkin tapahtuisi, pidätte te kyllä huolen jarrutuksesta.
Vuoden 1959 alussa Kekkonen kiinnitti huomionsa metsätyöntekijöiden palkkauksen jälkeenjääneisyyteen suhteessa teollisuuden palkkoihin.
Suomalaista yhteiskuntaa leimasi pitkälle 1900-luvulle maatalousvaltaisuus ja sosiaalinen liikkumattomuus. Ainoa sosiaalinen liikkuvuus suuntautui enimmäkseen alaspäin, tilallisen pojasta tilattomaksi.
Kun ainoat työnantajat, talolliset, eivät yrittäneetkään sijoittaa satoihin tuhansiin paisunutta tilatonta väestöä ympärivuotiseen työhön, se takasi kansan enemmistölle alhaisen pettuleipäelintason ja jatkuvan elämisen epävarmuuden. Sakari Topeliuksen luonnehdinta Suomesta ”Euroopan vaivaishuoneena” piti enemmän kuin paikkansa.
Takaisin pettuleipäelintasoon
Onko 1930–50-luvuilla harjoitetusta kirpunnyljentää rakastavasta kitupiikkitalouspolitiikasta löydettävissä perusteita oikeiston väitteille, etteivät pienituloisille tehdyt tulonsiirrot hyödytä koko kansantaloutta? Mitkä tekijät puoltavat tätä oikeiston hellimää katsantokantaa?
Johtuiko suhteellisen tasainen kansantalouden kasvu 1960–80-luvuilla oikeiston harjoittamasta sosiaalipoliittisten uudistusten vastustamisesta? Tai olisiko Suomessa kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttämiseksi palattava takaisin pettuleipäelintasoon, tuohon hätäleivän varassa elämisen tahtiin?
Presidentti J.K. Paasikivi (1870–1956) muisteli vuoden 1956 uudenvuoden puheessaan, miten 1800-luvun lopussa Suomessa vallitsi liberalistinen ajatustapa, jonka mukaan jokaisen yksilön tuli itse vastata omasta ja perheensä toimeentulosta vapaan kilpailun ja vapaan markkinatalouden vallitessa:
”Entiseen aikaan, silloin kun minäkin opiskelin kansantaloustiedettä ja vielä siihen aikaan kun työskentelin talouselämässä [KOP:n pääjohtajana 1914–34], silloin pula-aikoja ja kriisejä pidettiin ikään kuin luonnollisina ja asiaankuuluvina ilmiöinä, jotka jokseenkin säännöllisesti palasivat ja siis kuuluivat taloudellisen elämän normaaliin menoon. Katsottiin, että ne oli jätettävä ’talouselämän itseparantavien voimien’ selvitettäväksi.”
Alipalkkaiset metsurit
Paasikiven seuraaja Urho Kekkonen (1900–1986) ei aina malttanut noudattaa liberalististen talousmiesten herraskaisia ylimystapoja.
Vuoden 1959 alussa Kekkonen kiinnitti huomionsa metsätyöntekijöiden palkkauksen jälkeenjääneisyyteen suhteessa teollisuuden palkkoihin. Valtioneuvosto asettikin jo saman vuoden maaliskuussa komitean selvittämään asiaa.
Helmikuun 21.–22. päivinä 1962 Kekkonen matkasi Kainuuseen ja Pohjois-Karjalaan, Lieksaan ja Pielisjärvelle. Hän kävi useilla metsäkämpillä ja savotoilla tapaamassa metsätyömiehiä. Keskustellessaan savottalaisten kanssa eri työmailla ja jaellessaan monogrammillaan varustettuja sikareita miehille, kerrotaan presidentin lausuneen mielipiteenään, että ”metsätyömiesten palkat ovat kansallinen häpeä.”
Metsätöistä maksettiin vielä sodan jälkeen kysynnän ja tarjonnan mukaisesti. Kullakin yhtiöllä oli omat taksat ja niitä sovellettiin sen mukaan, oliko miehiä tarjolla liikaa tai liian vähän ja mikä oli milloinkin kiireellisyystilanne työmaalla. Näitä kaikenkirjavia taksoja voitiin myös alittaa tai ylittää, riippuen palkoista tinkaamaan tulleen miehen ”pärstäkertoimesta” eli puoluepoliittisesta kannasta.
Varsinainen metsäalan työehtosopimus työ- ja palkkamääräyksineen allekirjoitettiin vasta 31.12.1962. Kekkosen saman vuoden helmikuussa tekemillä savottavierailuilla lienee ollut osansa kyseisessä tupo-asiassa.
Palkkatarkkailulaki
Kun työssä olevien ja työkykyisten metsätyömiesten ansiot eivät riittäneet 1930-luvun talouspulalamataantumavuosina perheen elatukseen, tuhansien oli pakko turvautua köyhäinhoitoon.
Siihen saakka Suomessa oli vakaasti pidetty kiinni liberalistisesta periaatteesta, että valtiovallan on pidettävä näppinsä visusti erillään paikallisilla työmarkkinoilla sovitusta vapaasta palkanmuodostuksesta. Tämä ylevä, liberalistinen vapautta ylistävä periaate lakkasi syvän kansainvälisen keinottelun aiheuttaman talouslaman aikana toimimasta.
Lama ulotti kyntensä myös varakkaisiin talonpoikiin, puun hinta romahti, puukauppa tyrehtyi ja huutokauppameklarit olivat vähällä uupua raskaan, burnout-hakuisen työtaakkansa alle tilojen vaihtaessa omistajaa. Pakon edessä päädyttiin metsä- ja uittotyöntekijöitä koskevaan palkkatarkkailuun.
Heikki Wariksen mukaan eräissä muissa maissa kokeillun minimipalkkajärjestelmän ei katsottu soveltuvan Suomen poikkeuksellisiin ilmasto- ja kulttuuriolosuhteisiin. Tämän varjolla tyydyttiin asettamaan kulkulaitosministeriöön vuonna 1935 asiantuntijaelimeksi erityinen metsäpalkkalautakunta. Lautakunnassa oli kolme edustajaa työnantaja- ja kolme edustajaa työntekijäpuolelta sekä kolme valtiovaltaa edustavaa jäsentä.
Lautakunnan alaisiksi asetettiin metsä- ja uittopalkkatarkkailijoita. Heidän tuli perehtyä metsätyöntekijöille maksettuihin tosiasiallisiin palkkoihin ja arvioida, missä palkkaus oli lautakunnan vahvistamia normeja alempi sekä neuvotella niiden korottamisesta työnantajan kanssa.
Muita valtuuksia ei metsäpalkkatarkkailijoille annettukaan. Tulokset olivat laihoja, koska mitään sanktioita ei työnantajille asetettu. Tosin tarkkailijat saivat itse säännöllistä kuukausipalkkaa.
Koneet veivät työt
Metsäpalkkalautakunnan ja palkkatarkkailijain toiminta jatkui vuosien 1942–55 palkkasäännöstelykauden jälkeen sosiaaliministeriön alaisena vuoden 1957 loppuun saakka.
Pysyvä laki metsä- ja uittotöissä suoritettavasta palkkauksesta astui voimaan vasta vuoden 1965 alusta. Se puolestaan kauhistutti metsäalan työnantajat niin perusteellisesti, että alaa ryhdyttiin kiireellisesti koneellistamaan, jonka avulla päästiin eroon metsä- ja uittotyöntekijöistä sekä heidän palkkavaatimuksistaan.
Metsä- ja uittotöissä oli vuonna 1946 vielä 300 000 työntekijää, mutta 1990-luvun alussa heidän määränsä oli jo laskenut alle 20 000:een. Enää heitä on muutama tuhat. Hevoset ovat hävinneet metsätyömailta kokonaan, niiden huippuluvun ollessa yli satatuhatta.
Muutaman tuhannen miehen työpanoksella otetaan nykyään metsistä samat 30–55 miljoonan kuution vuosittaiset hakkuumäärät kuin vuosina 1945–46 yli kolmensadantuhannen miehen voimin. Metsistämme vuollaan rikkauksia lähes sata kertaa tehokkaammin kuin 65 vuotta sitten. Koneet eivät kysele palkkatarkkailulain perään.
Lähteet: Heikki Waris: Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikka, WSOY 1980.
Unto Palokas: Jätkän elämää, Pohjois-Karjalan metsätyömieskodin kannatusyhdistys ry. 1997.
Sata suomalaisen kulttuurin vuotta – 1870-luvulta nykyaikaan – Kansanvalistusseuran satavuotisjuhlakirja, WSOY 1974.
uutiskirje 
