Vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen ääriuskonnolliset saivat yksinvallan Iranissa syrjäytettyään vasemmistolaiset kumouskumppaninsa. Näin syntynyt islamilainen tasavalta haki valtansa Jumalalta, ja kanavoi tämän vallan Korkeimman Johtajan kautta. Myönnytyksenä nykyajan trendeille kehitettiin kuitenkin myös parlamentaarinen järjestelmä hoitamaan maan asioita Johtajan valvonnan alla.
Kansan tahto ja Jumalan tahto eivät välttämättä ole yhtä. Iranissa on kehitetty monimutkainen järjestelmä, joka ratkaisee erimielisyydet, yleensä Jumalan eduksi. Tämän sai kokea maan edellinen presidentti Mohammad Khatami, jonka ajamat pienetkin uudistukset yleensä pysäytettiin näin.
Vaaleissa tällaisia vastakkaisuuksia ei voi hoitaa yhtä siististi. Kaksi viikkoa sitten pidetyissä presidentinvaaleissa uhkasi syntyä tilanne, jossa korkeimman johtajan Ali Khamenein (ja hänen kautta Jumalan) ehdokas ei olisi tullut valituksi.
Eräät mielipidetiedustelut viittasivat siihen, että liberaalimman oikeiston ehdokas Mir Hossein Mousavi olisi saamassa enemmän ääniä kuin ääriuskonnollisen oikeiston ehdokas, istuva presidentti Mahmud Ahmedinejad. Kumpikaan ei olisi saanut ehdotonta enemmistöä, vaan olisi tarvittu toinen vaalikierros.
Tässä tilanteessa korkeimman johtajan tahto toteutettiin kiertoteitse, monet puhuvat vallankaappauksesta. Teheranilainen toimittaja perusteli tätä sananvalintaansa näin: ”Vallankaappaus tarkoittaa sitä, että ihmisiä piestään kaduilla. Vallankaappaus tarkoittaa sitä, että he eivät edes laske ihmisten ääniä. He kuuluttivat vaalituloksen avaamatta vaaliuurnia. Tulos meni tiedotteena valtion televisioon, joka kuulutti sen.”
Vaalien tulos todella kuulutettiin epäilyttävän nopeasti sen jälkeen, kun vaalipaikat suljettiin – Iranissa 39 miljoonan äänen laskenta ei ole koskaan sujunut läheskään yhtä nopeasti.
Yhden aikaan aamulla Mousavin kampanjatoimistoon tuli sisäministeriöstä puhelinsoitto, jonka sanoma oli: ”Älkää vielä kuuluttako Mousavin voittoa… Valmistamme vähitellen kansalaisia siihen, ja tämän jälkeen voitte edetä.”
Sisäministeriö ehkä halusi saada tällä tavoin lisäaikaa omille toimenpiteilleen. Tähän aikaan hyvin epäviralliset laskelmat antoivat Mousaville 19,7 miljoonaa ääntä, Ahmabinejadille 7-8 miljoonaa ääntä, Mehdi Karroubille 7 miljoonaa ääntä ja Mohsen Rezaille 3 miljoonaa ääntä.
”Valmisteluja” suoritettiinkin kuumeisesti. Poliisit ja sotilaat täyttivät Teheranin kadut. Sisäministeriö (samalla vaalien päämaja) eristettiin betonibarrikadeilla. ”Vaaralliset” verkko- ja kännykkäyhteydet suljettiin. Sitten vaalien tulos ilmoitettiin: Ahmabinejad 64 %, Mousavi 32 %, Rezai 2 % ja Karroubi alle 1 %.
Tämä tulos oli niin tökerösti tekaistu, ettei ilmeisesti yritettykään tehdä siitä uskottava. Pienempi ääntenero olisi ollut helpommin nielaistavissa.
Tulokset eri maakunnissa olivat myös hätäisesti laadittuja. Ahmabinejad sai kaikissa maakunnissa 66-69 % äänistä, myös kilpailijoiden kotitantereilta. Hän sai neljä kertaa enemmän ääniä kuin Mousavi tämän kotikaupungissa Tabrizissa Iranin azerialueella. Karroubi sai kotimaakunnassaan Lorestanissa vähemmän ääniä kuin hänellä oli vapaaehtoisia kampanjassaan. Rezaille vaalituloksen mukaan ei kertynyt juuri ääniä Khuzestanistakaan, mistä hän on kotoisin.
Sen verran oli muistettu ottaa tosiasioita huomioon, että Ahmabinejadille ilmoitettiin Teheranissa vain noin viidenkymmenen prosentin ääniosuus.
Viidessäkymmenessä kaupungissa oli annettu enemmän ääniä kuin oli ollut äänestäjiä, yhteensä annettiin kolme miljoonaa ylimääräistä ääntä.
Ei siis ihme, että monet pitivät tällaista vaalitulosta loukkauksena ja osoittivat mieltään sitä vastaan. Korkein johtaja sen sijaan kiiruhti heti lauantaina hyväksymään sitä ja kehumaan sitä Jumalan suomaksi.
Kun mielenosoitukset eivät laantuneet, vallankumouskaartilaiset ja pahamaineiset Basij-miliisit ryhtyivät kovaotteisesti tukahduttamaan niitä. Kuolonuhrien lukumäärä on virallisesti n. 20, mutta epävirallisesti puhutaan sadoista kuolleista. Aseiden käyttö rauhallisia mielenosoittajia vastaan on vieraannuttanut monet uskonnollisetkin aktiivit nykyhallinnosta.
Mousavi ja hänen taustahahmonsa Khatami ja Ali Akbar Hashemi Rafsanjani, hänkin entinen presidentti, ovat kaikki vuoden 1979 vallankumouksen keskeisiä hahmoja yhdessä edellisen Korkeimman johtajan Ruhollah Khomeinin kanssa.
Ahmabinejadilla ei ole teologista koulutusta, mutta hän nauttii siitä huolimatta Khamenein luottamusta. Sen ohella hän ennen kaikkea turvaa vallankumouskaartiin, jonka entisiä komentajia hän oli. Näyttääkin siltä, että Iranista on entistä vahvemmin tulossa uskonnollisen valtion sijasta poliisivaltio.
Öljyalan järjestöissä toimiva ja Iranissa paljon liikkunut britti Chris Cook on mielenkiintoisella tavalla kommentoinut tilannetta Asia Times -nettijulkaisussa (josta usein löytää parhaat analyysit Aasian tapahtumista).
Hänen mukaansa Khamenein ja Ahmabinejadin ryhmän yhteiskunnallinen valta perustuu vallankumouskaartiin ja basijiin, ja sen taloudellinen valta uskonnollisiin säätiöihin ja varsinkin öljyyn. Tämä ryhmä on vähitellen nimittänyt omia miehiään öljyministeriön ja valtion monien öljy-yhtiöiden johtoon. Rafsanjanilla on ennen ollut paljon vaikutusvaltaa ”öljymafian” piirissä, mutta nyt se on siirtynyt Khamenein piiriin.
Cookin mukaan vaalien tulos ja siihen liittävä ”hyvin iranilainen vallankaappaus” on vahvistanut ”turvamiesten valtaa” – hän vertaa heitä Venäjän siloviki-ryhmään. Cook ei kuitenkaan usko, että tällainen ryhmä voisi pysyä ikuisesti vallassa, koska sen jäsenillä ei ole talouspoliittista tai hallinnollista pätevyyttä.
Kulisseissa taistellaan jo Khamenein paikasta. Hän on vanha ja sairas ja Rafsanjani on yrittänyt korvata hänet pienellä kollektiivilla. Ahmadinejadin ehdokkaana on mainittu hänen hengellisen isänsä ayatolla Mesbah-Yazdin, joka on todella pelottava, äärimmäisten uskonnollisten ja maallisten näkemysten mies. Tilanne Iranissa – nyt verrataan jo Chileen vuonna 1973 – voi siis pahentua vielä nykyisestäkin.
lehti 