Kuten suurin osa Suomen kunnista, myös kotikaupunkini Joensuu on ryhtynyt ankaralle säästökuurille. Kaupunkikuvasta sitä on vaikea nähdä, sillä uutta rakennetaan kuin viimeistä päivää, siltoja Pielisjoen yli, kokonaisia kaupunginosia, kerrostaloja, joihin tulee huiman kalliita asuntoja, leveitä teitä autoille ja niiden lisääntyville nopeuksille, jopa ohitustie – ehkä siksi, että ulkopaikkakuntalaiset voisivat ohittaa tämän pikku provinssitaajaman vieläkin joutuisammin kuin nyt jo tekevät.
Ensi vuonna maksamme kunnallisveroja entistä enemmän, mutta saamme sillä entistä vähemmän. Ainakin hengenravintoa. Mikä siinä onkin, että kun talous on tiukalla, virkamiehet ja päättäjät syöksyvät ensi töikseen kulttuurin kimppuun? Budjetista kulttuuri vie nelisen prosenttia. Vaikka koko summa niistettäisiin, sillä ei Herra huonetta rakenna. 90-luvun laman aikaan kulttuuritoimi havainnollisti asiaa tarjoamalla torilla budjettikakkua, josta kulttuurin viipale oli tosi kapea. Saman tempun voisi tehdä nytkin.
Maakuntamedian mukaan liipasimella ovat taas sivukirjastot, mm. oman kaupunginosani kirjasto, vaikka kaupunki kasvaa vauhdilla juuri tähän suuntaan. Asuintaloja rakennetaan sekä lapsiperheille että vanhemmille ikäluokille, ahkerille kirjastonkäyttäjille, joiden on hankala laittautua kahden kilometrin päähän pääkirjastoon. Myös koulut ja päiväkodit tarvitseva kirjastoa. Naapurilähiön kirjaston päällä uhka leijuu pahimpana, vaikka se tekee tärkeää yhteistyötä lähiön koulukeskuksen kanssa. Pielisjoen koulu ja Joensuun Karsikon kirjasto ovat työparina mukana valtakunnallisessa Lukuinto-kampanjassa ainoana koko Pohjois-Karjalassa, kuten Pielisjoen koulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat lehtikirjoituksessaan tähdentävät.
On helppo vaatia leikkauksia ”turhasta”, jos ei itse lue kirjallisuutta, ei koskaan käy konserteissa eikä teatterissa.
Myös Joensuuhun muutama vuosi sitten liitetyn Enon Uimaharjun kirjastoa ollaan lakkauttamassa. Näiden kahden kirjaston lakkauttamisella kaupunki säästää ensi vuonna peräti 35 000 euroa. Hyöty ei ole missään suhteessa asukkaiden kokemaan menetykseen.
Eikä tässä kaikki. Joensuun kaupunginteatterilta viedään 60 000 euroa, kasvitieteelliseltä puutarhalta 90 000 euroa, ja jonkinlainen tuomion miekka taitaa leijua myös kaupunginorkesterin yllä.
Istuin 90-luvun lamavuosina Joensuun kulttuuri- ja vapaa-aikalautakunnassa. Parissa vuodessa esimerkiksi kirjaston aineistomäärärahoja leikattiin noin 40 prosenttia. Lama oli jo ohi, kun lopetettiin kaupungille valtakunnallista ja kansainvälistä mainetta tuonut Joensuun laulujuhlat – teko, joka kaihertaa mieltäni hautaan asti. Opin noista vuosista sen, että mikä kerran viedään, sitä ei saada takaisin, kun ajat paranevat. Rahanarvon muutokset huomioon ottaen satsaukset kulttuuriin eivät ole nousseet edes lamaa edeltävälle tasolle.
Opin senkin, että kun huonoina aikoina päättäjien arvostus kulttuuria kohtaan laskee nollan alapuolelle, kansalaisten keskuudessa se sen sijaan nousee. Varsinkin kirjastojen lainausluvut nousevat, koska kirjasto palvelee rahatontakin, tuo sisältöä ja merkitystä elämään.
Huonoina aikoina pitää tehdä hyviä asioita, pitää huolta, ettei hengenravinto heikkene. Kulttuuribudjetin varassa ei yhdenkään kunnan talous seiso eikä kaadu. Eikä muuten Suomen valtionkaan, vaikka sielläkin hanakasti kulttuurin kimppuun käydään.
Valtuustossa istuessani huomasin, että valtuutetuista voitiin saada käden käänteessä kasaan puoluerajat ylittävä urheilupuolue, miehiä enimmäkseen, mutta puoluerajat ylittävää kulttuuripuoluetta ei millään. Sekin tuntui kummalliselta, että samaan aikaan kun – aiheesta – messuttiin työttömyydestä, jota kaupungin väen irtisanomiset lisäsivät, ei esimerkiksi kaupunginorkesterin korkeasti koulutettujen erikoisammattilaisten, muusikkojen, työttömyysuhka juurikaan hetkauttanut. Mitäpä pelimanneista, kyllä ne jossain pääsevät viulujansa vinguttelemaan, vaikka supistettaisiin sinfoniaorkesteri kamariorkesteriksi. Sellaistakin on nyt väläytelty. Mitä tapahtuu näyttelijöille 60 000 euroa menettävässä kaupunginteatterissa? Komeljanttarien sopii hakeutua ”oikeisiin” töihin, vai mitä?
Nyt sanon pahasti. Kysymys on päättäjä- ja virkamieskunnassa piilevästä suuresta sivistysvajeesta. On helppo vaatia leikkauksia ”turhasta”, jos ei itse lue kirjallisuutta, ei koskaan käy konserteissa eikä teatterissa. Se, joka ei itse välitä taiteesta ja kulttuurista missään muodossa, ei voi käsittää, että sitä kukaan muukaan tarvitsisi. Vielä vaikeampaa on käsittää kulttuurin kerrannaisvaikutuksia, sen merkitystä henkisen ilmapiirin luojana, vaikutusta niihinkin kansalaisiin, jotka eivät taiteita harrasta. Ilman kulttuuria kaupunki köyhtyisi henkisesti, ja se on vielä vaarallisempaa köyhtymistä kuin aineellinen köyhtyminen.
Pahoin pelkään, että lähikirjastojen kohtalo on lähitulevaisuudessa tyly. Kirjastoja kehitetään nyt asukkaiden viihtymispaikkoina ja olohuoneina, niistä lainataan vempaimia ja laitteita skeittilaudoista ompelukoneisiin, niiden tiloissa järjestetään jos jonkinlaista viihdetoimintaa. Kirjan ja lukijan suhde ei enää ole kirjastossa se tärkein suhde, kuten Ylen uutistoimittaja taannoin uutisissa julisti, kuin olisi suurenkin ilosanoman kertonut.
Lähikirjastoissa kirjan ja lukijan suhde on yhä tärkein. Pienissä tiloissa ei hulabaloota pysty järjestämään eikä laitevarastoja ylläpitämään. Satutunnit ja lukupiirit sinne mahtuvat ja joskus kirjailijakin kertomaan työstään. Trendikäs viihdetoiminta keskittyy suuriin pääkirjastoihin, ja se nielee rahaa. Mistä se otetaan? Miten käy kirjan, jos aineistomäärärahoilla hankitaan urheiluvälineitä ja kodinkoneita? Miten käy pienen sivukirjaston, joka tarjoaa vain kirjoja ja lukurauhaa? Miten käy sen käyttäjän, joka haluaa nimenomaan kirjoja ja lukurauhaa?
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
