Sysäyksen tälle pohdiskelulle tarjosivat Emilia Kukkalan kaksi kirjoitusta viime Viikkolehdessä (13.12.).
Arviossaan Ville Lähteen kirjasta ”Niukkuuden maailmassa” Kukkala osoitti huomattavaa ymmärtämystä kirjoittajan vetoomukselle, että resurssien niukkuus on saatava julkisessa keskustelussa vakavasti otettavaksi asiaksi yleisellä tasolla. Ymmärtäväisen empaattisesti hän totesi myös, että kirjoittaja ei usko minkään uuden liikkeen syntymiseen, vaan niukkuuden tosiasian kärsivälliseen tuomiseen kohti valtavirtakeskustelujen ydintä – kamppailujen ja kannanottojen kohteeksi. Niin minäkin ajattelen.
Kuin toisen ihmisen kynästä oli Kukkalan kolumni ”Lätkähymy ei hyydy”. Kolumninsa lopussa hän lainasi teinitähti Robinia: ”Eeei jäädä himaan jumittaan, joten heeei, tehdään mitä huvittaa!”
Kuvatkoon se Kukkalan ilmaisemaa empatiaa kiakkovieraiden tempaukselle. Oli siis fiksua kehottaa ottamaan lätkästakat messiin kun lähdettiin osoittamaan keskisormea eliitille? Minusta kehotus oli vaarallinen ja mielenosoituksen kohde symbolisoimaan eliittiä väärin valittu. Jos nimittäin tarkoitus oli lisätä yleisellä tasolla julkisessa keskustelussa ymmärtämystä syrjäytyneiden ja syrjäytymisuhan alla olevien nuorten epävarmaa asemaa kohtaan.
Mutta ehkä siitä ei ollutkaan kyse? A-studiossa haastateltuna nimettömänä esiintynyt kiakkovieras sanoi, että kysymys oli kehotuksesta luokkataisteluun, kapitalismin murskaamiseen ja luokattoman yhteiskunnan perustamiseen. En epäile studiovieraan ajatusten vilpittömyyttä. Sen sijaan epäilen, onko kenenkään vasemmistoon – olletikaan Vasemmistoliittoon – samaistuvan ihmisen syytä missään määrin ilmaista empatiaa kiakkovieraiden tempausta kohtaan. Yhteiskunnallisen kamppailun keinona väkivaltaiset elkeet ja naamioituna esiintyminen kääntyvät demokraattisessa yhteiskunnassa aina ja automaattisesti tarkoitustaan vastaan.
Demokratia on vasemmistoon järkevästi samaistuvien ihmisten silmissä paljolti juuri vasemmiston ja sen toista sataa vuotta käymän luokkataistelun arvokkain saavutus. Ei siis pidä taputtaa niille, jotka pelaavat vastoin sen pelisääntöjä. Demokratia kulttuurina merkitsee, että se hyväksytään yleisesti yhteiskunnallisten ristiriitojen sääntelyn ja erilaisten intressien vapaan edistämisen legitiimiksi järjestelmäksi. Demokratia voi myös olla muodollista, jolloin se on erilaisten yhteiskunnallisten voimien usein vain tilapäiseksi jäävä kauhun tasapainon järjestelmä.
A-studion kiakkovieras tuntui uskovan, että Suomessakin demokratia olisi vain näennäistä ja muodollista, ja että pinnan alla on lopullisen luokkasodan syttymistä odottava sosiologinen todellisuus. Tarvitaan siis vain hieman äksönia, niin tuo todellisuus purkautuu. Tämä käsitys suomalaisesta yhteiskunnasta on tietysti täysin harhainen, mikä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että myös meidän yhteiskunnassamme on liikaa syrjäytyneitä ja syrjäytymisuhan alla olevia ihmisiä, ja että se on vakava yhteiskunnallinen epäkohta.
Demokratia on hauras instituutio hegemonisenakin kulttuurina. Se voi myös taantua muodolliseksi. Minun hyvin yksiselitteinen käsitykseni on, että vasemmistolla ei voi olla mitään sen tärkeämpää tehtävää kuin yrittää omalta osaltaan ylläpitää kaikella toiminnallaan demokratiakulttuurin säilymistä elävänä. Se on perustava lähtökohta kaikkien muiden vasemmistolaisten arvojen ja poliittisten tavoitteiden menestyksekkäälle edistämiselle.
Paitsi demokratia, myös hyvinvointivaltio on suuressa määrin juuri vasemmiston – sekä poliittisen että ammatillisen työväenliikkeen – historiallinen saavutus. Se on saavutus, mutta myös lähtökohta kaikelle vastaiselle edistykselle. Tätä tosiasiaa ei muuta talouden globalisaatio, joka on merkinnyt monien läntisten kansantalouksien kilpailukyvyn suhteellista heikkenemistä verrattuna nouseviin talouksiin. Samalla tarvetta hyvinvointivaltion rakenteelliseen uudistamiseen ja sen sopeuttamiseen kehityksen ja globaalin taloudellisen muutoksen ehtoihin.
Me elämme kansallisten ja alueellisten markkinatalouksien ja globaalin markkinatalouden yhä tiiviimmässä maailmassa. Sille, joka haikailee siinä suhteessa nopeaa muutosta, on syytä suositella esimerkiksi Meghnad Desain kirjaa ”Marxin kosto – kapitalismin uusi nousu ja valtiokeskeisen sosialismin kuolema” (Gaudeamus 2008). Se on tietenkin vain yksi teos, jonka avulla voi poistaa väärinkäsityksiään. Jos siis markkinatalous onkin pitkälle tulevaisuuteen säilyvä tosiasia, niin suuri kysymysmerkki tulee olemaan, kehitetäänkö yhteiskuntia kapitalismin vai sosiaalisen tasa-arvon ehdoilla. Kapitalismi ja markkinatalous eivät ole synonyymeja.
Kapitalistista on sellainen yhteiskuntapolitiikka, joka suosii pääomatuloja palkkatulojen ja julkisten palvelujen kustannuksella. Siihen maailmalla ei ole enää varaa. Tämä arvio liittyy kiinteästi Emilia Kukkalan esittelemän Ville Lähteen kirjan tematiikkaan. Ei ole uskottavaa, että luonnonvaroja säästävään taloudelliseen toimintakulttuuriin päästään, jos pääomatuloja suhteettomasti suosiva kapitalistinen yhteiskuntapolitiikka jatkuu. Kestävä ekologinen ja kestävä sosiaalinen kehitys ovat naimisissa keskenään ja ne edellyttävät toinen toistaan.
Luokka ja luokkataistelu olivat käsitteitä, joilla oli pitkään 1800- ja 1900-luvuilla selvä mielekkyytensä myös tietoisen samaistumisen ja luokkatietoisuuden merkityksessä. Siksi nuo käsitteet olivat käyttökelpoisia vasemmistolaisen politiikan sanastossa. Tämän päivän maailmassa nuo käsitteet ovat muuttunut yhä ongelmallisemmiksi. Sosiologiassa luokkateoriat ovat korvautuneet stratifikaatio- ja kerrostumateorioilla; suurta polarisaatiota ei nähdä olevan olemassa. Se minkä sosiologit näkevät, perustuu ihmisten todelliseen yhteiskunnalliseen kokemukseen.
Elämme maailmassa, jossa yhä yleisemmin tiedostetaan, että meidän kaikkien menestys ja tulevaisuus riippuvat maailman kaikkien ihmisten – tai ainakin heitä edustavien hallitusten – kokonaisvaltaisesta systeemisestä ymmärryksestä. Globalisaatio on kutistanut maailmamme ja samalla tehnyt sen niin avoimeksi, että yksikään kansantalous ei voi enää rakentaa vain omaa lintukotoaan.
Hyvinvointivaltion kehittäminen perustui paljolti sille ymmärrykselle, että lukutaidottomuus, alhainen sivistystaso, köyhyys ja turvattomuus ovat paitsi inhimillisiä tragedioita, myös este yleisen kehityksen ja yleisen hyvinvoinnin rakentamiselle. Olemme nyt siirtymässä aikaan, jossa liian suuret tuloerot ja kapitalistinen pääomatulojen suosiminen alkavat näyttäytyä yhä useamman ihmisen silmissä paitsi moraalisesti rapauttavina, myös kestävän kehityksen ja kaikkien ihmisten hyvinvoinnin edistämisen esteinä.
Nämä ovat vasemmistolaisen ajattelun ja toiminnan haasteita radikaalisesti muuttuneessa toimintaympäristössä. Toivottavasti kiakkovieraiden mielenosoitus ei houkuttele vasemmistolaisen ajattelun ja toiminnan romanttiseen regressioon, vaan antaa pikemminkin sysäyksen tunkeutua sen uuden ja nopeasti muuttuvan maailman ymmärtämiseen, jossa elämme.
uutiskirje 
