Viime kuukausina on Ukrainassa kuohunut. Osa väestöstä haluaa kiinteämmät suhteet länteen, osa itään. Kielipolitiikkakin on esillä ja tulehduttaa ilmapiiriä. Jonkinasteinen sisällissota on kaiketi myös mahdollinen. Kriisi on jo näkyvästi suurvaltapoliittinen kun Venäjä – ja toisaalla EU, NATO ja Yhdysvallat yhdessä – ovat vastakkaisina osapuolina.
Minua vaivaa Ukrainan tilanteessa se, etten ole ymmärtänyt, miksi EU pyrkii niin voimakkaasti laajenemaan Itä-Eurooppaan. Koko entinen Itä-Eurooppa on jo liitetty. Ja Nato seuraa perässä. Nyt on Ukrainan vuoro. Mikähän maa on listalla seuraavaksi?
Laajentumismenoa ei haittaa, vaikka joudutaan liittoutumaan demokratiaa vastustavan äärioikeiston kanssa tai kun poikkiteloin noussut presidentti ajetaan maasta väkivaltaisten mielenosoitusten saattelemana.
Ukrainalaisista ei pidä tekemällä tehdä häviäjiä
Tulevien presidentinvaalien tarkoitus lieneekin sellainen lopputulos, joka on EU:lle ja Natolle myönteinen. Entä jos Itä- ja Etelä-Ukrainan venäläismieliset eivät boikotoikaan vaaleja, vaan ryhdistäytyvät ja korjaavat niissä vaalivoiton, kuten Janukovitšia valittaessa? Tuleeko uudesta presidentistä lännen propagandassa silloin heti korruption mädättämä roisto tai kansaansa vihaava diktaattori?
Jos Ukrainan ja EU:n talousraja poistettaisiin, olisi mielestäni odotettavissa työvoiman lähtö Euroopan rahakeskuksiin ja Ukrainan talouskriisin syveneminen, jopa talouden täydellinen romahdus. Onko halpatyövoiman uusi aalto Länsi-Euroopan markkinoille sen arvoinen asia, että Ukraina ja Euroopan vakaus voidaan uhrata? Mielestäni ei. Nyt tarvittaisiin Euroopan unionille uusi suunta: tasa-arvo. Jako herrakansoihin ja alistettuihin häviäjiin ei ole tätä päivää.
Ukrainalaisista ei pidä tekemällä tehdä häviäjiä, sen enempää muodollisesti demokraattisilla vaaleilla kuin vaihtoehtoisesti ostaa heidän johtajiaan rahalla. Olisiko EU:n sisäinen kasvu, jopa henkinen sellainen, vakaa ja rauhanomainen vaihtoehto ahnaalle laajentumiselle?
uutiskirje 
