Kukapa ei tuntisi värinää selkäpiissään, kun teräksen ja tummennettujen lasien takana ylimmän kerroksen korkeudessa Armani-liituraitaan pukeutunut, eksoottisten ja hentojen hajusteiden ympäröimä, arvokkaan hillitysti käyttäytyvä, mutta myötämielisesti suhtautuva suuren pankin johtaja ojentaisi esimerkiksi sadantuhannen euron shekin vaalikassasi tueksi.
Rahan ja vallan sormen kosketus sekoittaa herkästi kenen tahansa poloisen, vaikkapa kansanedustajaksi tai mepiksi pyrkivän, pään, kuten sen on tarkoituskin.
Tällaiset hetket nostavat samalla kenen tahansa itsetuntoa ja erityisesti odottavan vallantunnon astetta tai useampaakin tavanomaista asteikkoa korkeammaksi. Siinä tunnelmassa on varmasti jotain sellaista pysyvää, jota esimerkiksi kokoomuksen tai muiden porvaripuolueiden ehdokkaat ja myöhemmin läpimenneet eivät hevin unohda.
Siinä herkistyvät sekä korvat että mieli kuulemaan Armani-liituraitaan pukeutuvien pienimpiäkin näkemyksiä ja toiveitakin, joita voidaan sitten toteuttaa niissä vallan kammareissa, joihin on osin saadun myötäsukaisen avustuksen johdosta päässyt.
Markkinatalous ja kapitalismi yhdistyvät missä tahansa sitä toteuttavassa yhteiskunnassa voimaksi, jonka tukeen on helppo nojata. Vaikka demokratia noin alkuperäisenä ideanaan tarkoittaa sananmukaisesti kansanvaltaa, voidaan tätä ”kansanvaltaa” eli demokratiaa soveltaa sopivin muunnoksin rahavallankin tarpeisiin: ovathan rahavallan edustajat, nuo charmantit omistavan luokan agentit niitä ”kavereita, joita ei jätetä”. Tätä muun muassa kokoomuspuolueen yleensä iloinen ja aina niin nuorekas puheenjohtaja usein julkisuudessakin painottaa.
Kuitenkin suurinta uskollisuutta rahan ja vallan kosketukseen tutustuneet osoittavat lähes luokkatietoisen tunnollisesti omistavalle luokalle. Sille, joka ei hevin itse näyttäydy millään tavoin julkisesti yhteiskunnallisen vallan pyhätöissä. Nämä ovat todellisia ”harmaita eminenssejä”.
Mutta yksi ongelma tässä kaikessa hillityn charmin leikissä kuitenkin on: valta turmelee käyttäjänsä, erityisesti rahanvalta.