Viimeinen sana
Jotta totuus ei unohtuisi, on todettava, että porilainen Sampo-Rosenlew ei ole ainoa tai ensimmäinen firma, joka yrittää häätää vasemmistolehdet työpaikalta tai niiden taukotiloista. Vastaavia kieltoja on eteen tullut vuosien varrella enemmänkin, mutta vähemmän viime aikoina.
Kun porilaisfirma jäi kiinni housut kintuissa, sen edustajat ”korjasivat” alkuperäisiä perustelujaan, että tarkoitus olikin kieltää kaikki puoluelehdet ikään kuin se olisi jotenkin hyväksyttävämpi vaihtoehto – hiukkasen ”tasapuolisempi” ehkä. Kai siihenkin jokin syy on, että duunarit eivät ole halunneet muita kuin vasemmistopuolueiden lehtiä tilata.
Monen mielestä porilaisfirman touhut tuovat mieleen 1930-luvun lapualaisajat. Samanlaiset hyiset tuulet puhaltelivat myös ABB:n Pitäjänmäen tehtaalla Helsingissä, jossa työnantaja antoi potkut kyseenalaisin perustein tehtaan pääluottamusmiehelle.
”Poliittisten” lehtien syrjintä ei ole outo asia nykypäivän Suomessakaan.
Nyt muuten voisi tehdä ihmiskokeen ja kokeilla kaikilla sellaisilla työpaikoilla, jonne ei vielä työväenlehtiä tilata, onko sampo-rosenlew-ilmiö laajempikin.
”Poliittisten” lehtien syrjintä ei ole outo asia nykypäivän Suomessakaan. Sitä tapahtuu koko ajan ja myös paikoissa, jossa kuvittelisi sen olevan mahdotonta. Jotkut yhteiskunnan omistamat organisaatiot kulkevat Sampo-Rosenlewin viimeksi hiekoittamaa polkua.
Voihan olla jopa niin, että Sampo-Rosenlew on ottanut mallia esimerkiksi monista kirjastoista, jotka ovat antaneen porttikiellon puoluelehdille. Rahasta ei ole kysymys, sillä monet kirjastot ovat kieltäytyneet ottamasta puoluelehtiä lukusaleihinsa edes ilmaiseksi.
Tällainen toiminta on muuten hyvin toimivalle kirjastolaitokselle häpeäksi. Puoluelehdille kiellon antaneet kirjastot eivät ainakaan edistä monipuolista yhteiskunnallista keskustelua ja sananvapauden toteutumista, vaikka sen luulisi olevan demokraattisessa yhteiskunnassamme yksi niiden tehtävistä.
Joissakin kirjastoissa puoluelehtien syrjintää on perusteltu sillä, että kukaan ei halua näitä lehtiä lukea ja siksi niitä ei tilata.
Mitäs jos seuraavalla ja sitä seuraavallakin kirjastokäynnillämme kysäisisimme kuuluvasti, miksi valtakunnallista Kansan Uutisten Viikkolehteä ei löydy lehtivalikoimasta ja vaatisimme kirjastoa ryhtymään toimenpiteisiin. Painetta se on pienikin paine.
Ilmoitusmarkkinoilla muun muassa pari yhteiskunnan valvonnassa olevaa merkittävää yhteiskunnallisista organisaatioita on julistanut samanlaisen kieltolain poliittisille lehdille.
Suuntaa näyttävät kansan rahoilla ylläpidettävät Raha-automaattiyhdistys (RAY) ja Veikkaus. Niissä puoluelehdet on julistettu spitaaliksi ja pantu ilmoitusboikottiin. Lehtien tilaajien rahat kyllä kelpaavat peliyhtiöille, mutta markkinointiviestejä puoluelehden lukijan on turha etsiä omasta lehdestään.
Viikko sitten Suomessa juhlittiin itsenäisyyttä ja Helsingissä illan suussa myös mellakoitiin tai jotain sinnepäin. Hulinointi vetää surulliseksi. Niin paljon energiaa käytettiin tavalla, joka ei ole kunniaksi tekijöilleen.
Kukaan ei ole rohjennut ottaa vastuuta hulinoinnista. Kulahtaneet iskulauseet ”luokkasodasta” eivät ainakaan tällaista punikin pojanpoikaa vakuuta.
Yhteisen omaisuuden vahingoittaminen muun muassa metroissa, pienyrittäjien liikkeiden ikkunoiden särkeminen tai kadun varteen pysäköityjen autojen vahingoittaminen on ilkivaltaa ja siksi sitä pitää nimittää. Mahdollinen poliittinen – ehkä ajankohtainen ja tärkeäkin – viesti hukkui hulinan alle.
Jotkut mukana olleet perustelivat tekojaan sillä, että myös sabotaasi on yksi toiminnan muoto. Voi ehkä olla anarkisteilla. Perinteisen työväenliikkeen keinovalikoimaan ilkivalta ja sabotaasi eivät kuulu. Jos alkavat kuulua, niin sellaisessa porukassa en ainakaan minä halua olla mukana.
uutiskirje 