Suomeen muuttanut kirjailija Arvi Perttu on huolissaan Venäjän tulevaisuudesta
Arvi Perttu, 46, on heittäytynyt täyspäiväiseksi kirjailijaksi vasta viime vuosina. Oman kirjoittamisensa lisäksi hän tekee käännöstöitä. Toimittajan työt ovat viime aikoina jääneet vähemmälle, vaikka hän onkin edelleen Yleisen Lehtimiesliiton jäsen.
Petroskoissa Perttu työskenteli useita vuosia suomenkielisen Carelia-lehden toimittajana ennen kuin muutti Suomeen vuonna 2001. Keskeinen syy muuttamiseen oli se, että hän halusi kirjoittaa kaunokirjallisuutta suomeksi.
– Petroskoissa ei ollut enää mitään julkaisumahdollisuuksia. Suomenkielinen kirjallisuus on ajettu siellä täysin alas.
Suomi on Arvi Pertun kotikieli: hänen isänsä, kirjailija Pekka Perttu oli kotoisin Vienasta ja äiti Unelma Konkka on inkerinsuomalainen kansanrunouden tutkija. Perttu pitää kuitenkin itseään kaksikielisenä, koska oppi venäjän jo varhain päiväkodissa ja kävi koulunsa venäjäksi.
Suomenkielisten osuus Karjalan tasavallassa on pienenemään päin, eivätkä heidän mahdollisuutensa käyttää äidinkieltään ole kovin hyvät.
– 11 prosenttia kokee olevansa karjalaisia tai suomalaisia, mutta heistäkin vain hyvin pieni osa puhuu suomea tai karjalan murteita, Petroskoissa ehkä 2–4 prosenttia, Perttu kertoo.
Työelämä ja muu julkinen toiminta tapahtuu kokonaan venäjäksi. Karjalan tasavallan budjettivaroista tuetun Carelia-lehdenkin toiminta on nyt vaakalaudalla pienen lukijamäärän vuoksi.
Pertun muutto Suomeen johtui kielikysymyksen ohella myös perhesyistä: avioiduttuaan Perttu asui suomalaisen kuvataiteilijavaimonsa kanssa ensin vuoden verran Petroskoissa, mutta ensimmäisen lapsen ollessa tuloillaan synnyttäminen ja kasvattaminen tuntui helpommalta ja turvallisemmalta Suomessa.
Kielitaito riittämätön
kansalaisuuteen?
Arvi Perttu asuu nyt Lappeenrannassa puolisonsa, kahden tyttärensä ja iäkkään äitinsä kanssa. Sieltä on lyhyt matka Pietariin ja Petroskoihin, jonne hänellä toisinaan on asiaa. Suomessa hän saa asua oleskelulupansa turvin, mutta on viime aikoina alkanut harkita myös Suomen kansalaisuuden hakemista – Venäjän poliittisen tilanteen vuoksi. Perttu on kritisoinut muun muassa internetblogissaan vahvasti presidentti Vladimir Putinin hallintoa.
– Minua rupeaa ihan oikeasti pelottamaan, että jossain vaiheessa saattaa tapahtua niin, että en pääse Venäjältä takaisin Suomeen. Olen ajatellut hakea kaksoiskansalaisuutta, että olisi Suomen kansalaisuuden jonkinlainen suoja.
Tosin tehdessään Ulkomaalaisviraston internetsivulla kansalaisuustestiä Perttu sai hämmentävän tuloksen: sen mukaan hän ei kelpaa suomen kansalaiseksi puutteellisen kielitaidon vuoksi. Hän ei nimittäin ole suorittanut suomen kielen tutkintoa, jollaista kansalaiseksi pääsy edellyttää, vaikka puhuukin suomea äidinkielenään.
– Riittäisiköhän niille, jos näyttäisi suomeksi julkaistun romaanin, vai pitääkö ihan oikeasti mennä kouluun, Perttu pohtii.
Arvi Pertun uusin teos, novellikokoelma Kertomuksia Lesosen elämästä ja kuolemasta, tuli painosta pari viikkoa sitten. Äärimmäisen mielikuvituksellisissa kertomuksissa Perttu purkaa ihmisen olemusta, varsinkin seksuaalisuutta alkutekijöihinsä. Lesonen on pelkkä nimi, joka yhdistää kaikkien novellien päähahmoja.
– Lesonen on milloin mies ja milloin nainen, milloin kirjailija ja opettaja, milloin sivistymätön juoppo, Arvi Perttu kertoo.
Novellit ovat herkkua ainakin absurdin kirjallisuuden ystäville. Ne ovat täynnä ennalta-arvaamattomia käänteitä. Ihmiset käyttäytyvät usein mielettömältä tuntuvilla tavoilla, mutta kuitenkin jonkinlaisen oman sisäisen logiikkansa mukaan.
Kustantajan löytäminen novelleille oli hankalaa.
– Useimmiten tuli sellaista palautetta, että tosi hienoja novelleja, mutta a) ne ei myy ja b) ne on jotenkin niin outoja. Omasta mielestäni ne eivät kyllä ole sen oudompia kuin ihmisenä oleminen yleensä, Arvi Perttu sanoo.
Lopulta kustantajaksi löytyi etupäässä omakustantajia palveleva Pilot-kustannus, ja Perttu oli tyytyväinen saatuaan Lesoset käsistään eteenpäin.
Miten ihminen
alistuu?
Pertun aiemmat teokset ovat ainakin pari piirua realistisempia kuin uusin. Hänen tähänastisena pääteoksenaan voi pitää historiallista romaania Papaninin retkikunta, joka käsittelee suomalaisten ja kanadalaisten emigranttien kohtaloa Stalinin ajan Neuvosto-Karjalassa.
– Amerikansuomalaisten kohtalo tuli jo lapsena ja nuorena lähelle, kun isällä oli ystäviä, jotka olivat jollain ihmeellä säilyneet niiltä vainoilta 30-luvulla, Perttu kertoo romaanin taustoista.
– Ihmettelin, kun he eivät ikäihmisinäkään osanneet kunnolla venäjää, vaikka olivat asuneet siellä melkein koko ikänsä. Heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia eikä toivoa päästä Neuvostoliitosta pois, kun olivat kerran sinne tulleet. Se oli kiehtova yhteisö.
Ajatus romaanista tuli paljon myöhemmin, kun pelon ja puhumattomuuden ilmapiiri alkoi taas vahvistua Venäjällä.
– Minua kiinnosti, miten ihmisestä tulee sellainen, että hän suostuu siihen. 30-luvun vainot olivat se materiaali, jonka pohjalta saatoin sitä miettiä, Perttu sanoo.
– Olen käsitellyt sadomasokistisesta näkökulmasta sitä, miten ihminen suostuu alistumaan ja oppii jopa nauttimaan siitä. Papaninin retkikunnan päähenkilö käy sen prosessin läpi. Hänen on pakko sopeutua ja jollain tavalla perustella itselleen, miksi suostuu tähän. Sitä kautta hän löytää itsestään ne puolet, jotka tekevät kaikki hirmujärjestelmät mahdollisiksi.
Myös romaanissa Petroskoin symposiumi päähenkilöt ovat suomalaisvähemmistöön kuuluvia, mutta se kertoo myöhemmästä ajasta, 1990-luvusta.
– Siinä ihmiset pohtivat Suomeen muuttamista. Papaninin retkikunnan henkilöt voisivat olla näiden ihmisten isiä, Perttu sanoo.
Ympyrä on siis sulkeutunut: Neuvostoliittoon lähteneiden siirtolaisten jälkeläiset muuttavat Suomeen, ja heistä vuorostaan tulee siirtolaisia.
Papaninin retkikunta on käännetty venäjäksi, ja sen piti ilmestyä tämän vuoden alussa.
– Nyt näyttää vahvasti siltä, että se ei ilmesty, Arvi Perttu kertoo.
Erään venäläisen kirjallisuuslehden piti julkaista romaani jatkokertomuksena.
– Lehden päätoimittaja vaatii sellasia lyhennyksiä ja poistoja, jotka eivät mielestäni mitenkään voi perustua siihen, että lyhennettävät kohdat olisivat turhia tai liian pitkiä. Syyt ovat ihan selvästi poliittisia, Perttu sanoo.
Perttu olisi kyllä valmis lyhentämään tekstiä, mutta siten, että saisi itse valita karsittavat osuudet. Jos tähän ei suostuta, Perttu aikoo yhdessä kääntäjänsä kanssa kieltää julkaisemisen.
Mikäli Papaninin retkikuntaa ei saada julki Venäjällä, se kertoo Pertun mielestä osaltaan romaanin vallankäyttöä koskevien teemojen ajankohtaisuudesta nyt, 70 vuotta sen kuvaamien tapahtumien jälkeen.
Vaurastuminen tuli,
sananvapaus meni
Muutenkin sananvapaustilanne Venäjällä on Pertun mukaan mennyt viime vuosina huonompaan suuntaan.
Aroista aiheista ei uskalleta puhua silloinkaan, kun mitään valvontaa tai sensuuria ei ole.
– Vanhat kaverit eivät halua puhua politiikasta edes yksityisasunnossa. Propaganda on saanut ihmiset sellaisiksi kuin joskus Neuvostoliiton aikana, että he eivät uskalla arvostella eivätkä edes ajatella, että meneekö tämä nyt ihan oikein.
Kun Perttu oli töissä Careliassa, Venäjällä oli parhaillaan menossa sananvapauden lyhyt kukoistuskausi.
– Nyt sen aikaisia johtajia syytetään, että se vei maan perikatoon ja kurjuuteen, vaikka se ei johtunut sananvapaudesta, vaan taloudellisesta tilanteesta. Ihmisille uskotellaan, että silloin kun on sananvapaus, silloin on nälkä, ja asiat menevät paremmin silloin, kun totellaan päällikköä. Venäläiset uskovat, että ainoastaan vahva johtaja, joka lyö nyrkkiä pöytään, voi tuoda hyvinvointia.
Pertun analyysin mukaan ne, jotka ovat taloudellisesti vaurastuneet, eivät halua kyseenalaistaa vallitsevaa politiikkaa, koska ovat tyytyväisiä omaan tilanteeseensa. Niillä, joita ei rikkauksien jaossa ole muistettu, ei taas ole mahdollisuuksia kertoa tyytymättömyydestään.
Sananvapauden heikko tila johtuu Pertun mukaan myös vanhojen KGB-miesten vahvasta asemasta hallinnossa. Heillä oli ollut Neuvostoliitossa suuri valta, jonka he Jeltsinin aikana menettivät.
– Kun Putin pääsi valtaan, vapaa ilmapiiri säilyi vielä jonkin aikaa, mutta hän rupesi keräämään ympärilleen entisiä KGB:n miehiä, ja nyt heitä on kaikkialla. Jossain vaiheessa jopa kansallisuuspolitiikkaa johti Karjalassa KGB:n eversti, Perttu mainitsee.
Monet Pertun Venäjällä asuvista ystävistä ovat aktiivisia valtajärjestelmää vastustavissa liikkeissä.
– On hienoa, että he uskovat voittavansa. He seuraavat, että viime vuonna oli mielenosoituksessa 200 ihmistä, tänä vuonna jo 500. Ihmiset heräävät pikku hiljaa, että tämä ei voi kestää ikuisesti.
Yhtenäinen vastarinta
puuttuu
Perttu ei kuitenkaan ole yhtä optimistinen kuin ystävänsä. Vaikka KGB-miesten valta aikanaan kaatuisikin, edessä on uusia ongelmia.
– Minusta tuntuu, että Venäjä ajautuu sisällissotaan, kuuluu Pertun synkkä ennuste Putinin jälkeisestä ajasta.
– Putinin vastustajat eivät mitenkään pääse sopimukseen keskenään. Kaikilla on yhteinen vihollinen, mutta siellä on hyvin erilaisia järjestöjä ja liikkeitä: natseja, kommunisteja, sosialidemokraatteja. Ne rupeavat tappelemaan keskenään.
Sata vuotta sitten Venäjällä oli vahva sosialidemokraattinen puolue, joka yhdisti työväestöä ja toimi tiiviissä yhteistyössä ammattiliittojen kanssa. Nyt ei ole mitään vastaavaa.
– Nykyisillä puolueilla ei ole kontakteja kansaan, ja ammattiliitot ovat surkeassa tilassa, oikeastaan niitä ei ole. Miksi? Koska niiden toimintaa rajoitetaan. Tämä on myös talouden vinkkelistä totalitaarista. Gazpromeilla ja vastaavilla on ylivalta kaikkialla.
Pertun mukaan ammattiliittoja ei hajotettu millään mahtikäskyillä, vaan monenlaisen jokapäiväisen häirinnän avulla. Lisäksi ihmisille uskoteltiin, että ammattiliitot ovat kommunismin jäänteitä.
– Kommunismin aikana vapaita ammattiliittoja ei sallittu, koska kommunistisen järjestelmän sanottiin hoitavan kaikki ongelmat ja takaavan työläisille loistavan tulevaisuuden. Nyt samaa uskotellaan kapitalismista.
Niin huolissaan kuin Perttu onkin Venäjän tulevaisuudesta, hän ei kuitenkaan yhdy niihin suomalaisiin keskustelijoihin, jotka näkevät Venäjän sotilaallisena uhkana ja toivovat esimerkiksi Natosta ”turvatakuita” väitettyä uhkaa vastaan.
– Luuleeko joku, että jos Venäjä hyökkää Suomeen ja Suomi on Naton jäsen, niin jenkit tulevat tänne pelastamaan? Eivät tule. Suomen liittyminen Natoon tarkoittaisi vain sitä, että Venäjä keskittäisi enemmän joukkoja Suomen rajalle. Siinä kaikki. Se vain provosoisi.
– Tilannehan on Suomelle nykyisin paljon helpompi kuin ennen. Jeltsinin aikana Suomen vastaiselta rajalta siirrettiin paljon joukkoja ja tukikohtia pois. Kaksi sotilaslentokenttää suljettiin Karjalan tasavallasta. Toinen siirrettiin Murmanskin alueelle, koska siellä on Nato-maa Norja, ja toinen Keski-Aasiaan tai Kaukoitään, Perttu muistuttaa.
Kokonaan Perttu ei sulje pois sitä, että Venäjä voisi joskus olla uhka naapureilleen, esimerkiksi Virolle.
– Jos nykyiset vallanpitäjät eivät näe mitään muuta keinoa todistaa kansalle, että heitä tarvitaan, niin yksi keinohan on löytää vihollinen ja ruveta sotimaan. Tšetšenia on sellainen suo, että se ei enää lisää kenenkään mainetta. Pitää keksiä jokin muu kohde. Se voi tietysti olla vaikka idässä tai etelässä, Perttu spekuloi.
Perttu työskentelee tälläkin hetkellä Venäjän tulevaisuutta käsittelevien visioiden parissa. Hän nimittäin suomentaa Likelle Vladimir Sorokinin romaania Opritsnikin päivä.
– Romaani kertoo Venäjästä vuonna 2027, jolloin tulevaisuus ja keskiaika kohtaavat. Maassa on tsaari, ja maa on eristetty muusta maailmasta Suurella Venäjänmuurilla. Opritsnikit olivat Iivana Julman erikoisjoukkoja, tiedustelupalvelu ja poliittinen poliisi, keskiajan KGB. Romaani jatkaa siis Venäjän nykyistä linjaa äärimmäisyyksiin, Arvi Perttu kertoo.
uutiskirje 
