Viimeinen sana
Ihan kuin tämä olisi nähty ennenkin. Eduskuntavaalit ovat edessä ja vain yksi keskustelunaihe on sallittu: leikkauslistat. Ja niinhän se onkin. Tarkemmin sanottuna vuonna 1995 etenkin television vaalikeskusteluissa leimattiin hölmöksi sellainen poliitikko, joka rohkeni epäillä, että on muitakin vaihtoehtoja.
Presidentti Sauli Niinistö alusti tulevan kevään leikkauskeskustelun uudenvuoden puheessaan ja vallan vahtikoirat kehräsivät heti kuin kotikissat: eteenpäin Niinistön viitoittamaa tietä. Pelättävissä on, että seuraavan kolmen kuukauden aikana julkisuudessa saa sitä myötäsukaisemman kohtelun, mitä apokalyptisempiä visioita esittää ja vaihtoehdoista puhujat leimataan hieman yksinkertaisiksi heinähatuiksi sekä populisteiksi.
Kukaan ei varmaan väitä, etteivätkö Suomen talouden ongelmat ole massiivisia. Kysymys on kuitenkin siitä, pitääkö tässä tilanteessa nitistää kasvun oraat vai olisiko koneelle sittenkin annettava käynnistysryyppy. Kuten STTK:n pääekonomisti Ralf Sund toisaalla tässä lehdessä huomauttaa, taloudessa näkyy heikkoja valoisia merkkejä. Yli-innokkaalla säästöpolitiikalla ei pitäisi hyydyttää käynnistyvää konetta, vaikka sillä saisi kuinka kovan jätkän maineen ja kehuja pääkirjoituksissa.
Ettei vain hyvin pohjustettu kriisitietoisuus mene hukkaan?
Yksi valoisista merkeistä on teollisuuden uusien tilausten yllättävän hyvä kehitys viime vuonna. Tilastokeskus julkisti viikko sitten tammi–marraskuun tilastot eivätkä ne ole ollenkaan sellaiset kuin kriisitietoisuuden levittäjät kaiketi toivoisivat. Toki liikkeelle lähdettiin syvästä kuopasta, mutta viime vuoden 11 kuukauden aikana uudet tilaukset kasvoivat 7,1 prosenttia edellisvuodesta. Tukevasti plussalla oltiin kaikkina muina kuukausina paitsi kesäkuussa.
Jo nyt on olemassa purkautumista odottava investointipatoutuma, sanoo Ralf Sund.
1990-luvulla valtiovarainministeriö ehti juuri ja juuri julkistaa pelotteluskenaarionsa siitä, että leikkauksia tarvitaan, koska Suomi on siirtynyt pysyvästi hitaan kasvun aikaan ennen kuin talouden seitsemän lihavaa vuotta alkoivat. Ettei vain nytkin hyvin pohjustettu kriisitietoisuus mene hukkaan, kun taloudesta alkaa tulla positiivista dataa harmittavasti juuri vaalien kynnyksellä.
Menneet tulevat mieleen myös, kun puhutaan porvaripuolueiden kehittelemistä normitalkoista, joita moniarvoinen lehdistö säestää kertomalla hupaisia esimerkkejä sääntö-Suomen omituisuuksista.
Kun hyvinvointivaltio Suomessa viimein 1980-luvulla kypsyi pohjoismaiseen mittaluokkaan, sitä alettiin myös kritisoida peitellyin sanankääntein. Uudenlaisessa julkiseen keskusteluun syötetyssä puhetavassa alettiin moittia byrokratiaa ja korostaa asiakkaan ja tavallisen kansalaisen näkökulmaa.
Kilpailutalouteen siirryttäessä sen edellyttämiä lakimuutoksia ei suinkaan perusteltu suoraan kilpailutaloudella, vaan puhuttiin hajautetusta, kansalaisläheisestä ja tehokkaasta hallinnosta. Valtiokeskeisestä suunnittelusta ja kontrollista taas alettiin luopua terveen ja toimivan kilpailun tunnuslauseella.
Kun ehdokkaasi siis vaalikentillä puhuu normitalkoista, niin vaadi vastausta, että mistä normista tarkkaan ottaen on kyse. Suurin osa suomalaisista normeista kun on olemassa suomalaisten hengen, terveyden ja turvallisuuden sekä elinympäristön parhaaksi.
Je Suis Charlie, mutta vain puoli viikkoa. Kun sketsihahmo lauantain viihdeohjelmassa polki Suomen lippua, tulivat hyväksytyn satiirin rajat taas kerran vastaan. Satiiri on sallittua, kunhan se tapahtuu jossain muualla ja kohdistuu muihin asioihin kuin siniristilippuun tai Mannerheimiin.
Vai raivostuiko ”kansa” oikeasti? Oliko useita päiviä kestänyttä lippukohua missään muualla kuin kahdessa iltapäivälehdessä? Niissä, jotka olivat niin Charlieta viime viikolla. Ja samaan aikaan kansa otti viihteen viihteenä.
uutiskirje 