Olli Jalonen tutki assosiaatiota kirjoittamisessa
Olli Jalonen on saanut valmiiksi vuosien mittaisen väitöskirjatyönsä, jonka tutkimuskohteena oli proosan kirjoittamisen ydinkohta, se assosiaation hetki, jonka tuloksena syntyy tekstin kerroksellisuus ja merkityksellisyys.
Assosiaation hetkeä Jalonen kuvaa monen kirjailijan, myös omien, kokemusten kautta.
Assosiaation ydin jäi tutkimuksessa kuitenkin vaille vahvaa valaistusta. Se pysyi arvoituksellisena loppuun asti, vaikka tutkimus antoikin lisävaloa ilmiön ymmärtämiseen. Tutkijalle tulos ei ollut pettymys.
– Alussa minulla oli kuvitelma, että kysymykseen voisi saada jonkun eksaktin tai melko tarkan vastauksen. Mutta mitä enemmän eri aineistoja katsoin ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä selvemmäksi kävi, että tuntematon, avautumaton ja arvoitus on pohjimmainen asia, Jalonen toteaa.
– Ja sehän siinä hieno asia onkin, hän jatkaa.
Assosiaatio kirjoittamisessa tarkoittaa Jalosen mukaan tilaa, jossa tekijä on eniten ja syvimmin yhtäaikaisesti tekstin ja itsensä sisällä. Näistä assosiaation hetkistä syntyy tekstiin tihentyneitä kohtia, mitä kautta teos vähä vähältä muotoutuu.
Assosiaation ydintä Jalonen pyrki avaamaan mm. lukemalla kritiikkejä, tutkimalla valitsemansa sata kirjaa, yksi romaani tai novellikokoelma 1900-luvun jokaiselta vuodelta.
Hän etsi vastauksia myös tekemällä kirjailijahaastatteluita ja perehtymällä kirjailijoiden omiin kirjoituksiin aiheen tiimoilta. Tällaista tekijälähtöistä assosiaation tutkimusta on Suomessa ollut tähän asti vain vähän.
Lopulta Jalonen toi tutkimusareenalle myös omat kokemuksensa. Mutta mikään ei auttanut. Arvoitus ei ratkennut. Tämä oli siis yhdenlainen tutkimuksen tulos?
– Se oli ainakin itselleni hyvin tärkeää, että pystyi myöntämään tämän asian, Jalonen toteaa.
Virtoja minuuden
syvyyksissä
Jalonen paneutuu assosiaatioon erityisesti tekijöitä itseään kuuntelemalla.
Monelle kirjailijalle omat assosiaation hetket ja hetkien sarjat ovat salaperäisiä ja tuntemattomaan kätkeytyviä virtoja jostakin minuuden syvyyksistä.
“Kuinka hirvittävä säkki meidän muistimme on”, Kerttu-Kaarina Suosalmi on kuvannut sitä mielen kerroksellista varastoa, josta kirjoittamisen prosessissa syntyy uutta.
Assosiaation hetki on erilainen eri ihmisillä mutta myös yhden ihmisen eri hetkinä. Se ei ole pysäytyskuva vaan virtaavaa tapahtumista.
Jokaisella kirjailijalla on oma ainutlaatuinen kirjoittamisen assosiaationsa. Yleisimmin vertaukselliset kuvat liittyvät uneen, veteen ja kaivon kaltaiseen pimeään tilaan, josta kuitenkin pystyy ammentamaan aina uudestaan uutta.
Lapsuuden ja nuoruuden omien kokemuksellisten mielikuvien tärkeyttä korostavat lähes kaikki kirjailijat.
Esimerkiksi Jarkko Laineen runot ovat syntyneet kaoottisesti, silmäpaonomaisesti. Laine kertoo Miten kirjani ovat syntyneet -esitelmäsarjassa, että runojen syntyhetkellä ”en ole ollut kykeneväinen loogiseen tai analyyttiseen ajatteluun”.
Matti Yrjänä Joensuulle kirjoittamisprosessin assosiatiivinen vaihe on ”aivan kuin eläisi toisessa ulottuvuudessa. Koko ajan vain tulee ja tulee lisää ratkaisuja. Sanon, että silloin saa näkemisen silmät.”
Alpo Ruuthin kirjoittamiskokemuksen mukaan ”Asiat asettuvat paikoilleen, yksi asia poikii monta muuta ja tietyn vaiheen jälkeen asiat voi esittää vain yhdellä tavalla –.”
Äkillinen
puhkeaminen
Eila Pennanen puhuu taideteoksen syntymisen ”selkeästä ja selvästä pohjavirrasta”, joka on tiedostamaton.
Veijo Meri selvittää vuonna 1968 Manillaköyden ja Irrallisten koostumista rakenteiksi: ”Kun kirja lähtee menemään, koen sen heti muotona tai muodossa.” Meri puhuu ”ketjureaktiosta, joka muutamassa tunnissa konsipioi teoksen mieleen.
Meri puhuu äkillisestä inspiraatiosta, joka merkitsee alkukuvan yhtäkkistä puhkeamista elämään, nopeaa ja analysoimatonta liikkellelähtöä.
Eeva Joenpeltokin on puhunut äkillisestä yhdistymisestä, jossa ”kaikki selviää: niin yleisaihe, sanonnan sisällys ja yksityiskohdatkin”.
Jalosen tekemistä haastatteluista ja arkistohaastatteluista selviää, että kirjailijat ovat eri sanoin mutta samoja asioita tarkoittaen muodostaneet itselleen käsityksen Jalosen tutkimasta assosiaatiosta..
Monilla oli hyvinkin yksityiskohtainen kuva päässä siitä, mitä siinä tapahtuu, tai ainakin jos ei ollut yksityiskohtaista kuvaa, niin ainakin selkeitä vertauskuvia siitä miltä tuntuu.
Osa kirjailijoista taas ei halua asiaa omalta kohdaltaan selvittää, vaikka tietävätkin mistä puhutaan.
– Osa jopa haluaa että asia pysyy mahdollisimman kääntelemättömänä. Jotkut puhuvat vain oivalluksesta.
Inspiraatiosta sen sijaan ei enää puhuta. Siihen on Jalosen mukaan kyllästytty ja nyt kirjailijat vastareaktiona korostavat, että kirjoittaminen on pelkkää työtä.
– Todellisuus on jossain siinä puolivälissä, Jalonen huomauttaa.
Univalkokangas
ja regressio
Väitöstutkimuksen aihe on ensimmäisen kerran kirjattu Jalosen työmuistiinpanoihin jo vuonna 1982.
Aihe syntyi siis vähän myöhemmin kun Jalonen aloitti kaunokirjallisen uransa.
Vuosien varrella aihe ei ole jättänyt kirjailijaa rauhaan. Jalonen myöntää, että kysymys on ollut itsearvioinnista ja halusta ymmärtää enemmän omaa tekemistään ja työtään.
Silti hän lähti tutkimustyöhön siirtämällä ensimmäiseksi omat kokemuksensa syrjemmälle. Mutta lopulta tutkija otti käsittelyynsä myös omat assosiaation hetkensä.
– Se tuli kirjoittamisen mukana, assosiatiivisesti. Jossakin vaiheessa jossakin työn loppupuolella tuntui, että tämä vaatii nyt vielä sen omakohtaisuuden.
Jalosen omassa kirjoittamisessa assosiaatio liittyy rajatiloihin. Hän kertoo kirjoittamisen vaiheista, jolloin hän on ollut öisin valveen ja unen välissä, elänyt ikään kuin kahdessa päällekkäisessä todellisuudessa.
Valveunen rajatila liittyy Jalosella sellaiseen kirjoittamisen vaiheeseen, jolloin työ on sujunut hyvin.
Tutkija uskoo, että kahden todellisuuden rajatilalla ja assosiatiivisella kirjoittamisella on ainakin jotakin yhteistä. Molempien aikana ilmenee voimakasta mielteiden virran virittymistä ja mm. ympäröivän todellisuuden osittainen poissulkeminen.
– Univalkokangas on peruskudos, jonka päälle sitten kehittyneemmät mielleyhtymät tai kehittyneemmät ajattelukuvat tai unikuvat rakentuvat.
Kirjoittamisen assosiaation hetkien taustalla voi Jalosen mukaan olla myös kirjailijan jollain tavoin hallittua regressiota. Tällä hän tarkoittaa kysyä päästä varhaisempiin kerroksiin sekä kokea omat aistien kirkkaat muistikuvat elävinä.
Lyömisen
hetki
Assosiaation hetkien omakohtaista kokemusta Jalonen havainnollistaa räsymatoilla, kangaspuilla ja kutomisella.
– Kangaspuilla kutomisen tärähtävä lyömisen hetki on minulle henkilökohtaisesti kuvaavin assosiaation hetken vertauksellinen kuva.
Tätä vertausta Jalonen tutkii tarkemmin ja havaitsee sen käyttökelpoiseksi myös syvemmältä. Langat, sidot, tiheys – kaikki määräävät toisiaan kankaassa, kuten tekstissäkin.
Kankaankudonnassa teos valmistuu lyönti lyönniltä, kankaan pinta pitenee tasavälisesti. Kirjoittamisessa lyömisen hetket ovat Jalosen mukaan moniulotteisempia, monisuuntaisempia ja sekalaatuisempi.
Paperille lyömisen hetkistä syntyy tekstin tihentymiä, niitä tekstin erottuvia kohtia, joita voi kuvailla mm. yllätyksellisyyden, vääjäämättömyyden, tunnetilojen yhdistymisen ja henkilökohtaisen yhtäaikaisuuden määrein.
Jos tarkkoja ollaan, Jalonen lähtee tutkimuksessa etsimään tietynlaisen proosatekstin syntyprosessia. Sellaisen, jossa tihentymät tuovat tekstiin erityistä monikerroksisuutta ja merkityksellisyyttä.
Kaikki kaunokirjallisuus ei synny näin. Monet teokset ovat ”pelkällä” ammattitaidolla tehtyä kerrontaa.
Jalonen kertoo tutkimuksen yhteydessä miettineensä, miten hän itse arvottaa kirjallisuutta.
– Itse luen mieluiten sellaista kirjallisuutta, missä on kerroksellisuutta, ja josta jotenkin lukija vaistoaa, että tämä on tihentynyttä tekstiä ja että tässä on omakohtaisuuden tai henkilökohtaisuuden liimaa mukana, hän sanoo ja antaa näin itselleen luvan laadulliseen punnintaan, vaikka nykytutkimus ei sitä suosisikaan.
Lisää
itseymmärrystä
Jalosen väitöskirja Hitaasti kudotut nopea hetket. Kirjoittamisen assosiaatioista 1900-luvun suomalaisessa proosassa on valmistunut kirjailijan varsinaisen työn, proosan kirjoittamisen lomassa.
Mutta miksi kirjailija haluaa tutkia kirjallisuutta?
– Varmaankin itseymmärryksen takia. Se on ollut tärkeää.
Toisen syyn Jalonen löytää itse kirjallisuudentutkimuksesta, joka laajentuessaan on muuttunut osittain yleiseksi kulttuurin tutkimukseksi. Jalonen täsmentää vastaustaan esimerkillä, jonka hän ottaa musiikin puolelta.
– Kauppakeskuksessa soitettava musakki voi olla hyvänkin tutkimuksen aihe, mutta nykymusiikin säveltäjä ei välttämättä olisi siitä kiinnostunut.
Jalonen uskoo, että kirjailijat kirjallisuuden tutkijoina tuovat tutkimuksen lähemmäs perinteisiä aiheita.
– Kirjailija katsoo aihetta tietysti itsensä kautta. Monessa tapauksessa tämä on hyvä lisä, Jalonen sanoo.
Teoriaansa assosiaatiosta, tihentyneestä tekstistä ja tekstin muotoutumisesta Jalonen ei heittäisi täysin syrjään tutkimuksenkaan luomisessa.
– Molemmissa samoja asioita. Tutkimus parhaimmillaan on hyvinkin kerroksellista, mutta ehkä siinä langat ovat pidettävissä käsissä vaakasuorassa. Fiktiossa ja lyriikassa lankojen pääsuunta taas on ihmisen sisään.
Auttoiko tutkimus kirjailijaa siinä oleellisimmaksi nimetyssä eli pääsyssä mielikuvien virran sisälle?
– Ei, vastaa Jalonen.
– Enkä ole huomannut tarkkailevani itseäni, kun kirjoitan. Kaunokirjallisuuteen sukeltaminen on niin kokonaisvaltaista.
Olli Jalosen väitöskirja tarkastetaan huomenna Tampereen yliopistossa. Seuraavaksi kirjailija-tutkijalta on tulossa taas proosaa. Tämän enempää tekeillä olevasta työstään Jalonen ei kerro.
– Juuri kaunokirjallisuuden suhteen olen niin taikauskoinen että en edes näytä tekstiä kenellekään ennen kuin lähetän sen kustantajalle, Jalonen sanoo.
uutiskirje 
