Politrukista arvostetuksi kirjailijaksi
Kirjailija siitä politrukista tullut on ja ihmettelijöiden tuskaa voi tässä vielä lisätä sanomalla, että se lienee kaiken lisäksi aika lailla sama Hannu Vuorio tämä kirjailija Vuorio kuin kymmenen vuotta sitten politikoinnin kokonaan elämästään poisjättänyt vähemmistökommunisti Vuorio.
Sen verran reippaasti hän hurrasi haastatteluaamun ykkösuutiselle, rekkakuskien räväkälle protestoinnille elinehtojensa puolesta. Sen verran reippain sanakääntein hän tässä haastattelussa puhuu kädet pystyyn nostaneesta, vain vaalimenestystä metsästävästä, ihmisen unohtaneesta vasemmistosta.
Että on se se sama Vuorio. Irronnut on vain vähän tukkaa, ei sittenkään muuta, ei aatetta.
Tosikon sorttinen hän on edelleen, mutta jo viidellä romaanilla todistetusti luovalla silmällä ympäristöään tarkkaava, siitä luovasti ainesta dekkareiksi luettaviin romaaneihin irrottava.
Kortistoon ja uuden
elämän alkuun
Hannu Vuorion nimeä ei tänään löydy minkään puolueen rekistereistä. Aikaa on kulunut jo vuosikymmen siitä, kun hän jätti vähemmistökommunistien sisäpiirin. Tuo tapahtui, kun hän lähti viimeisestä tehtävästään – tiedotussihteerin tehtävästä – kuihtumistaan kuihtuneessa SKP(y):ssä.
- Olin ollut silloisesta porukasta remmissä kauimmin, ja kun supistuksiin oli ryhdyttävä, tein tilaa.
Vuorio ilmoittautui työttömyyskortistoon.
- Tottakai jäi arpia. Kyllähän sen jossain täytyi tuntua, kun asiat alkoivat mennä päin persettä. Ei sellaista ihmistä ole olemassakaan, jolla ei olisi historiaa, jossa ei olisi jotain joka ei tuntuisi syvältä ja loputtomiin.
Mutta: H. Vuorio ei suostunut lamaantumaan.
Vuonna -90 tuli radiosta ensimmäinen hänen kirjoittamansa kuunnelma.
Se oli ensimmäinen merkki ajasta, jonka asianomaisen luvalla saa tässä nimetä Hannu Vuorion uudeksi elämäksi.
- Tuollainen tilanne ei tietenkään mene ohi olankohautuksella, kuvaa Hannu Vuorio aikaa vuosikymmen sitten.
Hän kertoo kuitenkin osanneensa valmistautua siihen mitä tulossa oli.
- Olin henkisesti valmistautunut siihen, että minun pitää ryhtyä tekemään jotain muuta, ja äkkiä. Tiesin, etten osaisi olla tekemättä mitään.
Kirjoittaja
koko ikänsä
Tässä kohdin on aika kertoa mikä todennäköisesti helpotti Hannu Vuorion uuteen elämään ryhtymistä. Hänhän oli harrastanut kirjoittamista käytännöllisesti katsoen koko ikänsä.
Miehellä oli takanaan politikointivuosia edeltänyt kirjoittajanura, eikä niinkään vaatimaton sellainen.
Hannu Vuorio muistelee kirjoittaneensa paljon jo -60-luvulla. Nuorukaisena hän tuli toiseksi J.H. Erkon runokilpailussa. Voittaja tuossa kilpailussa oli muuten Jussi Kylätasku, joten ei Vuorio aivan kelle tahansa mennyt häviämään.
Vuorio muistelee aloittaneensa lehtiin kirjoittamisen kriitikkona. Hän kirjoitti kirjallisuusarvosteluja mm. Kansan Uutisiin puolentoista vuosikymmenen ajan ja oli omasta mielestään silloin yksi Helsingin aktiivisimmista kriitikoista. Olipa hän jonkin aikaa töissä KU:n ulkomaantoimituksessakin.
Tänään hän ei katso voivansa toimia samaan aikaan kriitikkona ja kirjailijana.
- Kuulun siihen ikäpolveen, joka katsoo, ettei voi istua samaan aikaan kahdella pallilla. Se on minusta epäkorrektia.
(Epäkorrekti on muuten määritelmä, joka monen mielestä sopi kuin nenä päähän poliittinen toimihenkilö Hannu Vuorioon.)
Mikä sitten ajoi Vuorion päätoimiseksi politiikan tekijäksi, ryhtymään käyttämään kirjoittajan lahjojaan julkilausumien, ohjelmien, jne laatimiseen (sen mitä junttahommilta ehti).
- En osaa vastata viisaammin kuin lainata Pentti Saarikoskea, joka sanoi: Minä en valinnut asiaa, vaan asia valitsi minut.
- Sitä vaan mentiin. Ei sitä päätetty että nyt tehdään näin tai niin. Sen voin nyt kiistatta sanoa, että politiikassa toimiminen viehätti minua.
Vasemmisto
on antautunut
Hannu Vuorio sanoo olevansa tänään ”vapaa kaikista poliittisista sidoksista”. Onko vanhasta stalinistista näin tullut 60. ikävuotensa lähestyessä sitoutumaton? Puolueeton?
- En kuulu mihinkään, mutta en mä ole yhteiskunnallisesti dorka, joka levittelee käsiään. Kyllä mä edelleen haluan ottaa ja otan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.
Vuorio ei myöskään ole yhteiskunnallisesti niin dorka, etteikö tietäisi mihin suuntaan sanansa osoittaa, kun huoltansa yhteiskunnan epäkohdista julki tuo.
Siihenkään Vuorio ei sorru, että lähtisi selittämään suomalaisen yhteiskunnan epäkohtia sillä, että hänen aikanaan edustamansa poliittisen voiman voi katsoa supistuneen muutamaan kunnanvaltuutettuun siellä täällä.
- Minua kiinnostaa tänään vaalimenetysten sijasta se, että vasemmisto pystyisi kokoamaan voimansa tässä maassa, että sen keskuudessa pystyttäisiin keskustelemaan ja keksimään vihdoinkin jotain uutta.
Vuorio haistattaa pitkät jollekin Tony Blairin tielle. Ei hän mitään sellaista tarkoita. Hän kehottaa vasemmistoa tuollaisen antautumispolitiikan sijasta ryhdistäytymään.
Tässä maassa on niin paljon vähemmistöjä, että ne ovat yhdessä enemmistö. Näiden asian ajaminen olisi Vuorion kaipaamaa ryhdistäytymistä.
- En halua tänään neuvoa ketään, mutta puhun edes tämän verran siksi, että tunnen niin paljon syrjään lempattuja. Ennen he saattoivat odottaa vasemmistolta jotain. Eivät enää.
Suomalainen vasemmisto on nostanut kätensä pystyyn markkinavoimien edessä.
Hannu Vuorio haluaa valaista esimerkillä tarkoittamaansa.
- Suhtauduin aikanaan itsekin aika myönteisesti vasemmistodemareihin. Liisa Jaakonsaari oli yksi tällainen demari. Ja mitä hän teki päästyään työministeriksi Lipposen ensimmäiseen hallitukseen? Hän alkoi ensimmäiseksi puhua siitä, miten työministeriössä ei tarvitse paljon mitään tehdä, koska markkinavoimat hoitaa kaiken.
Esimerkillään Vuorio tahtoo kuvata sitä, miten näköalaton suomalainen vasemmisto tänään on.
- Sen ainut ohjelma on huoli siitä miten saada ääniä ja säilyttää ne.
Hyvä teko,
rekkakuskit!
Konsensuselämään tuudittautuminen (siis näköalattoman vasemmiston antautuminen) sulkee silmät olemassaolevilta ristiriidoilta. Kuka kieltää ristiriitojen olemassaolon? Ei kai kukaan. Mutta harvassa on joukko, joka Hannu Vuorion tavoin näkee ristiriitojen ratkaisussa olevan edistyksen avaimen. Siksi hän hurraa rekkakuskien mielenilmaisulle.
- Minun suuri toiveeni on se, että tavalliset ihmiset tekisivät jotain. Siksi kannatan lämpimästi esimerkiksi sitä, että pienyrittäjärekkakuskit nousevat barrikadeille.
- Kannatan tuollaista toimintaa, koska ristiriidattomuuden ja konsensuksen ruokkiminen merkitsee aina sitä, että ristiriitoja piilotellaan.
- Minä haluan sitä, että ristiriidat tuodaan esille ja yritetään ratkaista ne, ja tietysti ne pitää ratkaista vähäväkisiä ja hyvinvoinnista osattomaksi jääneitä hyödyttävällä tavalla.
Todellisuutta,
ei valehtelua
Vuorio-nimisen yhteiskuntakriitikon löytää tänään kirjojensa sivuilta. Viides kirjansa Bäng pureutuu ajankohtaiseen teemaan, huumeiden maailmaan. Huumeisiin sortunut kansanosa on sitä pahoinvoivaa kolmasosaa väestöstä, josta Vuorio haluaa kirjoittaa, jonka kuvaamisen hän on katsonut kuuluvan itselleen.
Vuorion stadilaisesta miljöökuvauksesta ja kielestä paljon kiitosta saaneet kirjat ovat rankkoja kuvauksia suomalaisesta yhteiskunnasta.
Tekijä ei kiellä rankkuuden tarkoituksellisuutta, mutta ei ymmärrä sitä, että hänen teostensa sisältöä kauhistellaan ja syytetään synkeydestä.
- Minulla on sellainen käsitys, että yhteiskunta Suomessa on jakaantunut. Se on jakaantunut niin, että kahdella kolmasosalla menee hyvin tai jotenkuten edes. Yksi kolmasosa on ahdingossa, tavalla tai toisella.
- Tämä jälkimmäinen väki ja sen todellisuus sivuutetaan tavan takaa. Jos joku sitä sitten kuvaa, kuten minä yritän, leimataan hänet pessimistiksi tai muuten vain synkkyyttä levittäväksi.
- Kun minä näen asian niin, että hän, joka kirjoittaa vain tuosta kahden kolmasosan perspektiivistä, että kaikki menee perkeleen hyvin, on valehtelija.
Valehtelun sijasta Hannu Vuorio sanoo imevänsä kirjoihinsa sitä, mitä näkee ja kokee omassa ympäristössään. Hän kuvaa sitä maailmaa, mihin työläiskodin yksinhuoltajan lapsena ja sotaorpona syntyi.
- En minä kirjoita kirjoissani keksittyä, käytän hyvin paljon todellisuudessa olemassaolevaa materiaalia, joskin tietenkin muokkaan sitä. En minä mikään dokumentin tekijä ole, mutta en myöskään halua kuvata mitään kuviteltua tai kaunisteltua tai vääristeltyä todellisuutta.
Huumeiden
maailma tutuksi
Vuorio ei edellämainitusta huolimatta anna siunausta väitteelle, jonka mukaan ex-taistolainen poliittinen toimihenkilö siinä tekee politiikkaa, vaikkakin vain uudella areenalla.
Hän sanoo ei-tekevänsä niin, koska kirjansa ovat yhteiskunnallisia, eivät poliittisia kirjoja.
- Yhteiskunnallisuus ja poliittisuus ovat tänä päivänä niin paljon eri asioita. Eurovaalien äänestysprosentti kertoo Hannu Vuorion mielestä hyvin, miten kaukana nämä ovat toisistaan.
Huolimatta em, erottelusta Hannu Vuorio päätyy puhumaan oikeistolaistumiskehityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa käydessään läpi tuntemuksiaan, kun tutustui Bäng-teoksessa kuvaamaansa maailmaan.
- En ole itse tutustunut tätä (Vuorio osoittaa oluttuoppiaan) vahvempaan päihteeseen, joten tein mielestäni ison duunin, kun yritin ottaa selville asioita. Tapasin narkkareita. Vierailin Kurvin huumeklinikassa. Haastattelin lääkärinoikeutensa menettänyttä Pentti Karvosta. Keskustelin paljon hyvän ystäväni, huumehoitoon perehtyneen Järvenpään sosiaalisairaalaa nykyään johtavan Antti Holopaisen kanssa.
Vuorio sanoo oppineensa, että huumeongelmien maailma on maailma, josta täydellisen kuvan saaminen on sula mahdottomuus.
Oikea kysymys
alkaa: Miksi… ?
Vuorio sanoo kuitenkin myös oppineensa, että tämän päivän oikeistopolitiikan airueina huumekannanotoillaan toimineiden Ville Itälän (sisäministeri syyskuun alusta alkaen) ja Paula Kokkosen (Itälän vastaehdokas kokoomuksen eduskuntaryhmässä) edustama linja ei ainakaan ole oikea.
- Tuolta suunnalta kuului läpi kesän kovan linjan vaatimuksia. Lisää poliiseja. Lisää rangaistuksia.
- Minä olen miettinyt huumeongelmaa toisesta näkökulmasta. Minusta pitäisi yrittää selvittää, että mikä ihminen tuo narkkari oikein on. Poliisille rahaa riittää, mutta sitä pitäisi riittää enemmän myös sen selvittämisen, että miksi joku käyttää huumeita.
Hannu Vuorion mielestä tuohon kysymykseen vastauksen etsiminen olisi tärkeintä.
- Jos sinä pumppaat itseesi jotain, on sinulla oltava siihen jokin syy. Tästä seuraa kysymys siitä, mikä tässä yhteiskunnassa on sellaista, joka saa ihmiset käyttämään huumeita.
- Miksi tähän ei satsata enemmän? Johtuuko se siitä, että me kaikki ollaan niin paula kokkosia – kaikki poikkeava pois vaan kunnon kansalaisten silmistä, niin hyvä on.
uutiskirje 