Runoilijana aloittaneen Riina Katajavuoren kolmas romaani Wenla Männistö (Tammi 2014) päivittää Seitsemän veljestä 2010-luvun Helsinkiin, pätkätyösukupolven illuusiottomiin elämäntuntoihin.
”Juko Bros” tai ”Seiskat”, kumpulalaisveljekset ja krooniset työnvieroksujat ovat sosiaalitoimen silmätikkuina. Nurmijärvi on vaihtunut Helsinkiin. Valko-ratsun tilalla on valkoinen Chevroletin-romu, joka ei mene läpi katsastuksesta. Sillä ajetaan kännissä ja varastetaan bensa-asemalta mäyräkoira matkajuomaksi. Koirien nimet Kiss ja Kill kielivät poikien musiikkimausta.
– Yksi tämän kirjan teemoista on nykyään niin yleinen venytetty nuoruus. Se nuoruus jatkuu loputtomiin, samoin keski-ikä. Vanhuutta ei tunnu olevan enää olemassakaan, ainakaan sitä sanaa ei käytetä, 46-vuotias kirjailija pohtii.
Vanhuutta ei tunnu olevan enää olemassakaan, ainakaan sitä sanaa ei käytetä.
Juko Brossit potevat pitkitettyä nuoruuttaan pizzan ääressä ja pilvijointit kädessä. Kuvaan kuuluvat intohimoinen PC-pelaaminen ja The Pacificin ja Taistelutoverien kaltaisten HBO-sotasarjojen katsominen.
Veljesten saunan jälkeinen alastonjuoksu Intiankadulla päätyy oitis nettiin. Toukolalaiset tyttöjengiläiset ja koulukiusaajat pistetään YouTuben häpeäpaaluun.
– Kumpulan ja Toukolan, kahden vihollisleirin eripura on fiktiivistä. Sain jonain aamuyön tuntina idean sijoittaa uudelleenkirjoitukseni juuri Kumpulaan. Siellä on kylä kaupungissa -henkeä, puutaloja, kylätilaa ja kaupungin vuokra-asuntoa. En osaisi kirjoittaa nyky-Nurmijärvestä tai maaseudusta, Katajavuori tunnustaa.
Röyhkeys ja viattomuus
Katajavuori jättää veljekset kuitenkin sivurooliin. Wenla Männistön päähenkilöitä ovat kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven (1834–72) varsin ohuesti kuvaamat naiset.
Aloitetaan nuoremmasta polvesta. Wenla Männistö on itsestään ja tekemästään vaikutuksesta harvinaisen tietoinen seitsentoistakesäinen. Hän painelee eteenpäin nahka-Converseissa, mustissa trikoissa, farkkushortseissa, korsettimaisessa yläosassa ja iPod korvissaan.
Wenlan paras ystävä, pahasuinen runotyttö Ansku Seunala uskoo enkeleihin, auroihin, chakroihin ja reikihoitoihin ja kirjoittaa kellaribändille biisejä.
Kansalliskirjailijamme haikaili eteeristen neitojen ja heidän lumivalkeiden liinojensa perään. Katajavuoren nuoret naiset ovat tässä ja nyt kaikkine ruumiillisine haluineen. Krapulassa panettaa. Hymyillään festarihymyä, podetaan ”himokojoottihimoa”.
– Se, että Wenla ja Ansku ovat juuri 17-vuotiaita, ei välttämättä ole realistista nuorisokuvausta, vaan enemmän myyttistä seitsentoistavuotisuutta. Kaikkivoipuus, röyhkeys ja viattomuus voivat asua samassa henkilössä.
Jos Wenla Männistöä lukee klassikon feministisenä uudelleenkirjoituksena, niin ainakin uhriutuminen on teoksesta kaukana. Wenla ja Ansku käyvät bänditreeneissä ja Laten kanssa pariutuva Maija Kuokkala on pätevä judoka. Tyttöenergiaan kuuluvat ”mahastakouraisevan maailmanlopulliset” tunteet.
Intohimojen Intiankatu
Wenla ei ole niin rypenyt ja kokenut kuin kenties antaa ymmärtää. Hän ja veljekset kiertävät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa. Mukana on teerenpeliä, kohtaamattomuutta ja nuorten ihmisten itse-epäilyjä.
Samaan aikaan romaanin keski-ikäiset naiset kertovat elämistään ja erehtymisistään avomielisesti. Heitä ovat veljesten syöpään kuollut äiti, ”ihmismuurahaisia maailmansa melskeessä” pilven reunalta seuraava Alli Jukola, Kätilöopiston kätilö Marja Männistö ja Harjun saunan pesijä, itseään Remu Aaltoseen ja Lapin seitoihin vertaava puoliromani Kajsa Rajamäki.
Koska itsekin on nähty elämää ja vastatuulta, he eivät heristä moralistin sormea nykynuorison lorvailulle ja sekoilulle.
– Niin se varmaan menee, että nuorena on paljon puhetta ja kokemuksia vähemmän. Tosin Alli tarkkailee hieman huolestuneena Intiankadun molemmin puolin vellovaa steariinimaista eroottista mössöä, joka saa niin tyttöjen kuin poikien päät pyörälle, Katajavuori naurahtaa.
Hän kertoo vierailleensa kumpulalaisessa lukupiirissä, jonka osallistujat pitivät Wenla Männistöä ”mokailevien naisten kirjana”. Mutta henkilöt oppivat hyväksymään omat mokansa, hulluuden hetkensä ja yhden illan juttunsa.
– Oli lähtökohtaisesti tosi vapauttavaa ja hauskaa, että henkilöt olivat ikään kuin valmiina. Sain antaumuksella mellastaa Kiven kehittämässä maailmassa, nakata pois asioita, jotka eivät niinkään kiinnostaneet, ja nostaa esiin teemoja, jotka eivät olleet Kiven agendalla. Kuten naisten kehollisuuden ja ruumiillisuuden, bändikuviot ja isättömyydet.
Sinun, minun ja meidän lapset
Katajavuoren veljeksillä on kolme isää ja kaksi äitiä. On edesmennyt äänisuunnittelija ja keikkamuusikko Juho Jukola, brittiläinen didgeridoon soittaja Ben, joka nykyisin haahuilee kalastajakylässä Pohjanmeren rannalla ja afrikkalainen Tumelo, Simppa Jukolan isä. Alli Jukola ehti eläessään ottaa myös Benin aiemmasta suhteesta olevat lapset Laten ja Timpan eli Lowrin ja Timin hoteisiinsa.
Oman sivujuonensa romaaniin tuo Wenla Männistön isän etsintä. Kun nettihakujen ja äidin kuulustelun yhdistelmä tuottaa lopulta tulosta, totuus ei ole mairitteleva.
– Halusin tuoda mukaan uusperheen, niin että seitsemän poikaa koostuvat ”sinun, minun ja meidän” lapsista. Yritin pohtia, millaista on vanhemman näkökulmasta, kun ei näe omia lapsiaan. Haluaako mieluummin olla pitämättä yhteyttä, onko silloin helpompi? Ja miten isättä tai äidittä kasvanut lapsi kokemustaan psyykkisesti prosessoi, Katajavuori kuvaa.
Kipeistä salaisuuksista ja sukupolvien yhteentörmäyksistä huolimatta päällimmäiseksi nousee suvaitseva nauru.
Kaikkien julistuksellisten totuuksien ja Facebook-propagandamittelöiden maailmanaikana Wenla Männistö on harvinaisen suhteellisuudentajuinen kirja. Jos joku henkilöistä on kauhean vahvasti tietävinään, miten maailman asiat ovat, seuraava puhuja ampuu nämä totuudet alas.
Leo Tolstoin Anna Karenina onkin inhimillisen häilyvyyden kuvauksena yksi Katajavuoren lempikirjoista.
– Jossain luvussa yksi henkilö päättää, että nytpä teen näin ja seuraavassa luvussa toimii juuri päinvastoin. Se tekee kirjasta inhimillisen ja hauskan. On lohdullista ja riemastuttavaa, että tehdään valtavia periaatepäätöksiä ja seuraavassa hetkessä ne jo unohtuvat.
Aamuyön oivalluksia
Alli on Lauri Viidan Alfhildin, tuon toivossa väkevän, sisarhahmo.
– Tärkeä aamuyön oivallus oli antaa Allin puhua kumajavalla kuolleen äänellään, siihen tuli oma viisas sävynsä mukaan. Alli on tavallaan sekoslaavilainen, kaikkia rakastava ja omistaan huolehtiva tyyppi.
Kirjallisista sukulaisista Katajavuori nostaa esiin myös William Faulknerin näkökulmaromaanin Kun tein kuolemaa (suom. Alex Matson, Tammi 1952). Siinä pienviljelijäperheen äidin Addie Bundrenin hautajaisia selostetaan kyläläisten, vainajan miesten ja lasten toimesta. Kesken kaiken Addie alkaa itse puhua. Muutaman sivun monologissa hän katsoo armottoman tarkkanäköisesti kaikkia tekojaan, synnytyksiä, rakkauksia ja pettämisiä.
Wenla Männistön hahmot ovat ”päätoimisia pölöttäjiä”. Kännyköitä räplätään, energiajuomia kiskotaan. Kumpulan nuoret ovat ilman piristeitäkin varsinaisia adhd-tapauksia.
– Salakuuntelin toki nykynuoriakin, mutta enemmän muistelin omasta elämästäni, miten nuoret jätkät puhuivat. Millaista se läpänheitto oli erilaisissa poika- ja tyttöporukoissa. Näin ne tyypit karrikoivina, liioittelevina näyttelijöinä, jotka kovaan ääneen lausuvat niitä repliikkejään. Jossain vaiheessa tunsin pojat niin hyvin, että tiesin millä tavalla Jusa raivoaa, Eppu nälvii ja Aapo yrittää rauhoittaa tilannetta, Katajavuori innostuu.
Wenla Männistöstä tulikin paitsi näytelmällinen, musikaalimainen romaani, myös Eppu Jukolan sanoin ”spykedeelinen”, ei-realistinen teos. Marilyn Monroe, Sofia Coppola ja Chisu käväisevät vetämässä cameoroolit. Yksikätinen Ben, Epun, Timpan ja Laten isä, käy pilvihuuruissaan eksistentiaalisen keskustelun merilinnun kanssa.
Metsästä rämellyksestä sotasarjoihin
Katajavuoren esikoiskokoelmassa Varkaan kirja (Otava 1992) on seuraava runo: ”Kun Smirnoff on loppu / mennään veljen kanssa vessaan itkemään / hänelläkin on venäläinen muisti.” Slaavilainen kulttuuripiiri tulee vastaan myös Kirjeitä Jekaterinburgiin -kokoelman (Tammi 2006) novelleissa.
Ilmeisesti Katajavuorella on myös anglosaksinen, läpeensä populaarikulttuurilla kyllästetty muistinsa. Klassisten Kivi-tutkimusten sijasta kirjan ”lähdeluettelossa” vilisee viime vuosikymmenten Hollywood-elokuvia ja suomalaista iskelmää, popmusiikkia ja rockia Juice Leskisestä Dave ”Isokynä” Lindholmiin, Anna Puusta Jenni Vartiaiseen.
– Sillä tavallahan me kommunikoidaan, että joku sana tuo mieleen iskelmän, sketsin tai tv:n viihdehahmot. Angloamerikkalainen kulttuuri läpäisee nyky-yhteiskunnan, ei siitä mihinkään pääse. Sotasarjat, joita tässä kirjassa esiintyy, tavallaan korvaavat sitä metsässä rämellystä, jonka kautta miehet pystyivät Kiven aikaan toteuttamaan maskuliinisuuttaan. Luonnossa liikkumisen ja metsästämisen tilalla on sohvalla lojumista ja leuanvetoa.
Juko Bros, Wenla ja Ansku heittäytyvät täysillä mukaan brändivetoiseen kulutuskulttuuriin ja sosiaaliseen mediaan. Suurten unelmien ja tylsän pätkätyöläisarjen ristipaineissa Duudson-huumori ja gangstarap uppoavat.
Wenla Männistön kirjoittaminen merkitsi siis tekijälleen melkoista tutkimusmatkaa nykykulttuuriin ja nettimaailmaan.
Kyläaktiivit ja köyhyyden maantiede
Räyhähenkisessä ja terveen epäkorrektissa kirjassa irvaillaan kyläaktiivi Martti ”Marbello” Nurmiseen henkilöityvälle punavihreälle maailmanparantamiselle: Kumpulan kyläjuhlille, Kumpuodin luomutarjonnalle, aikapankeille, katukirpputoreille, äijäjoogalle ja vauvamuskareille. Tekeekö Katajavuori siis pilaa oman ikäluokkansa boheemin porvarillisesta elämäntapavaihtoehtoisuudesta?
– Lyhyt vastaus: kyllä. Samastun keski-ikäisiin energisiin tyyppeihin, jotka uuvuttavat Wenlan ja Anskun kaikilla hyväntekeväisyyskeikoillaan ja capoeira-tunneillaan. En ole ikinä asunut Kumpulassa, mutta tunnen sen maailman, jossa pidetään huolta koko kylästä, harrastetaan ja ollaan aktiivisia. Murrosikäisistä se ei välttämättä olekaan niin ihanaa, koska nuorten asiat tiedetään liiankin hyvin kaikissa taloissa.
Talkoohengen vastapainoksi täysi-ikäisyyden molemmin puolin tarpovat veljekset sujauttavat tavaraa omiin taskuihinsa. Eppu Jukola neuvoo, miten Viikin Prismassa ja Arabian ostarin K-marketissa selviää mahdollisimman vähällä rahalla, miten huijataan pullonpalautuslaitetta ja junaseisakkeen patukka-automaattia.
Katajavuorella ei ole mitään sitä vastaan, että Wenla Männistöä luetaan yhteiskuntakriittisenä teoksena. Nuoret valmistuvat korkeintaan ikuisiksi pätkätyöläisiksi, hakukaavakkeet ovat tuulessa koko maiseman leveydeltä. Maailman tila, sulava ikijää ja talven muuttuminen ”leudoksi aavevuodenajaksi” ahdistaa.
Kivellä oli lukutaito- ja sivistysprojektinsa. Seitsemän veljeksen opettavainen loppunousu johdattaa Eero Jukolan arvostetuksi lehtimieheksi ja kunnallispoliitikoksi. Katajavuorelle riittää, että ”nämä mun pojat” saavat jotenkin elämän syrjästä kiinni.
– Päätyivät he sitten vaikka Jusan tavoin Valittujen palojen puhelinmyyjäksi, sivariin, inttiin tai maailmalle reppuselkäreissaamaan.
Kaupunginosia ja kymmenlukuja
Wenla Männistössä kartoitetaan Kumpulan, Viikin, Arabian ja Herttoniemenrannan maisemia. Konkreettinen ajan ja paikan tuntu ja massiivinen populaarikulttuuritietoisuus tekevät romaanista Katajavuoren proosaesikoisen Hevikimmat (Tammi 1999) sisarteoksen.
Hevikimmoissa mennään kotibileiden, rakkauden ja tyttöjen välisen ystävyyden pyörteissä ”hevihiukset rytmissä takoen.”
”Biisi nopeutuu, rummut, tankkatankkatankka!” 1980-luvun Käpylän ajankuvaa ja musiikkitriviaa piisaa.
Katajavuori kirjoitti Hevikimmoja puhelinluettelon kartta ja kaikki nuoruuden muistivihot vierellään. Hän on myös leikitellyt ajatuksella, että romaanista voisi tehdä lautapelin.
Hevikimmoissa viittoillaan ahkerasti 1960–70-luvujen psykedelian, progen ja varhaisen hevin, Jimi Hendrixin, Pink Floydin, Black Sabbathin ja Led Zeppelinin suuntaan.
Runokokoelmassa Koko tarina (Tammi 2001) ”äiti aamutuiman korkokengissä” katsoo vauhdikkaaseen menneisyyteen ja tulevaisuuteen pienen lapsen kanssa: ”Ensin suklaata, kukkia, shamppanjaa / sitten maitoa, maitoa, maitoa vaan. // Eikä koskaan enää ole hiljaista / eikä koskaan enää ole yö.”
Katajavuoren toinen romaani, Runeberg-ehdokkaana ollut Lahjat (Tammi 2004) ammentaa niin ikään karhean lämpimästä lapsiperhearjesta.
– Kun kirjoitin Hevikimmoja, minulla oli 15 vuoden väli kuvaamaani ikäkauteen. Lahjoissa taas uppoudutaan elämänvaiheeseen, jonka olin juuri itse kokenut. Wenla Männistössä oli kiva päästä ristivalottamaan 2010-luvun nuorten ja keski-ikäisten naisten kokemusmaailmaa. Saa nähdä kuinka paljon sanottavaa eri ikäkausista sitten kahdeksankymppisenä on, Katajavuori virnuaa.
Täällä Mersun merkin alla
Katajavuorta on viime aikoina työllistänyt Wenla Männistön kuunnelmaversio. Sen kaikki 13 laulua ovat Ultra Brasta ja Kerkko Koskinen Kollektiivista tutun Kerkko Koskisen (s. 1973) säveltämiä. Kaksiosainen kuunnelma esitetään Yleisradiossa lokakuussa 2015.
– Oli nautinnollista päästä miettimään tekstin ja sävellysten rytmitystä. Tyyliin mikä sopisi bossanovan tai progen perään, mikä ennen bluesia tai slaavilaista kaihoa?
Kansallisteatterissa saa huhtikuussa ensi-iltansa Alli Jukolan monologin ympärille kietoutuva dramatisointi, jonka ohjaa Mika Myllyaho. Allina nähdään Paula Siimes (s. 1963).
– Kolmas dramatisointi on tulossa Hämeenlinnan miniteatteriin, sen esittävät 14–19-vuotiaat. Wenlaksi on löydetty ihana tumma kaunotar, jonka isä on romanialaissyntyinen, Simpaksi on roolitettu egyptiläissyntyinen poika. Simppahan on kirjassani puoliksi afrikkalainen, Katajavuori selittää.
Perihelsinkiläinen kirjailija muistaa lapsena ja nuorena katselleensa mummilan ikkunasta Autotalon katolla pyörivää Mersun merkkiä. Hän kirjoitti samoissa Tavastia-klubin ja linja-autoaseman maisemissa elämän- ja kokemuksennälkäisen esikoiskokoelmansa Varkaan kirjan runot.
Niin muuttuu maailma, Eskoseni. Globaali kotiseuturunoilija on päivittänyt ja naisnäkökulmaistanut Seitsemän veljestä raikkaalla tavalla.
Riina Katajavuori: Wenla Männistö, Tammi 2015.
uutiskirje 
