Vaaleissa vasemmistoliitto kävi yksin leikkauskapinaan. Äänestäjät rankaisivat, kun puolue yritti tuoda todellisen vaihtoehdon leikkauskonsensukselle. Kapinalle kävi lopulta niin kuin niille tapaa Suomessa aina käydä: jumalaa pelkäävä talonpoikaisarmeija tämänkin lopulta kukisti.
Vai pitäisikö sittenkin puhua talouspoikain armeijasta? Näiden vaalien asialistanhan määrittelivät +50-vuotiaat ekonomistiäijät. Olisi silti liioittelua väittää puheenjohtajien käyneen todellista talouskeskustelua – ainakaan niiden seitsemän veljeksen, jotka nokittelivat leikkausmiljardeilla toimittajien heitä väsymättä lypsäessä. Vaali-illan lähestyessä erityisesti kokoomuksessa innostuttiin vielä lisäämään panoksia: puolue olisi tänään valmis leikkaamaan jo lähes yhtä paljon kuin se on ollut jakamassa veronalennuksina ulos viimeisten 20:n vuoden aikana.
Kun kotimaan valtamediastakin on tullut yhden, ekonomistien julistaman totuuden torvi, jälkiviisaana on helppo todeta, että vasemmistoliitto oli tuomittu häviämään. Se esitti ainoana vaihtoehdon leikkauslistoille, Kreikan kuristamiselle ja jo pitkään ylikierroksilla käyneelle Venäjä-pelottelulle.
Aivan liian radikaalia nykyisenkaltaisessa poliittisessa todellisuudessa.
Suomessa elää edelleen myytti siitä, kuinka meidät ”vieläkin maailmalla muistetaan” maana, joka aina maksaa velkansa. Siksi meistä tuntuukin nyt niin loukkaavalta, että Suomi, joka ”omasta lamastaankin selvisi aivan yksin” (toinen myytti), antaisi nyt Kreikalle sen velkoja anteeksi. Suoraselkäisyys on viimeisiä kansallisia hyveitämme, joista ei perkele tingitä. Näin ajatteli ehkä myös joku keskisuomalaisessa äänestyskopissa Hakkaraisen numeron piirtänyt rivikansalainen.
Kreikan velkakeskustelussa on pelkkä alaviite (jos enää sekään), kuinka monta kymmentä tuhatta ihmistä on jo troikan kuristustoimin tapettu. Niin ikään katsotaan hyödyttömäksi keskustella siitä, kuinka finanssikeinottelua ja talouskuplien kehittymistä voitaisiin ihan oikeasti ennaltaehkäistä. Veroparatiisien suitsimisesta puhumattakaan. Oikea vastaus näihinkään kysymyksiin ei ole ”turhan sääntelyn” purkaminen.
Finanssikriisin tarjoama etsikkoaika muuttaa ihmisten ajattelua on jo ainakin Suomen osalta lipunut kauas horisonttiin. Suomi oikeistolaistuu kovaa kyytiä. Heikoimmassa asemassa oleville se lupaa vielä kovempaa kyytiä. Tähän kuvaan sopii myös ”kansalaisten kasvava huoli” sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta. Rajat kiinni siis.
Syrizan ja Podemoksen kaltaiset toimijat ovat tuoneet politiikkaan juuri jotain sellaista, mitä meilläkin aina vaalien alla kuorossa huudetaan: muutosta. Silti nämä puolueet nähdään, tai paremminkin näytetään, meille pelottavina radikaaleina. Sellaiseksi vasemmistoliittokin nyt leimattiin.
Aina vaalien jälkeen voimme myös todeta, että vaikka ehdokkaat muutosta vaativatkin, suurin osa äänestäjistä ei sitä taaskaan halunnut. Jo 90-luvun lama osoitti, että asiat eivät koskaan voi olla niin kurjasti, että suomalainen lähtisi barrikadeille vaatimaan todellista muutosta ja veisi vaatimuksen loppuun asti. Ehei. Meillä laman ollessa syvimmillään äänestetään Lipponen tai Sipilä kurittamaan kuritettuja vielä enemmän. Nyt sitten kauhistelemme, kun jossain toisaalla yritetään saada aikaan sitä, mihin itsellämme ei koskaan olisi kanttia.
Vasemmistoliiton rohkeasta ohjelmasta on syytä olla ylpeä. Paljon katkerampaa olisi hävitä myönnyttelypolitiikalla. Enemmistöllä suomalaisista ei ehkä koskaan tule olemaan rohkeutta suureen tai edes pieneen muutokseen; korkeintaan oman asemansa vapaaehtoiseen heikentämiseen. Tämä puolestaan on iso valttikortti heille, jotka ryhtyvät pian taas ”sopeuttamaan” meikäläistä yhteiskuntaa – strategiselta pohjalta mutta kakkaroitakaan unohtamatta.
Ei sillä etteikö vasemmistoliitossakin kakkaroille olisi käyttöä. Jos edes vasemmistoa eniten tarvitsevat eivät äänestä omiaan, jossain on suuri ongelma. Sitäkin on nyt aika pohtia. On syytä varautua myös uusiin tappioihin, mikäli puolue jatkossakin lähtee vaaleihin yhtä ennakkoluulottomalla ohjelmalla. Näin juuri odotan tapahtuvan. Muussa tapauksessa vasemmisto menettää syyn olemassaololleen – ja näinhän demareille on jo hyvin pitkälti käynyt.
Jos SDP on kuin jalkapallojoukkueen kahdestoista pelaaja, joka haluaa ylimääräisenä kentälle mutta sääntöjä muuttamatta, vasemmistoliiton tulee jatkossakin pyrkiä muuttamaan sekä sääntöjä että epäreiluja jakoja. Se kysyy kapinahenkeä.
uutiskirje 
