Vaalien alla oli taas vaalilupausten aika. Kaikkien puolueiden päättäjät ovat jo vuosikymmeniä luvanneet äänestäjilleen järjestää työtä ja uusia työpaikkoja – onnistumatta.
Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä lupasi 200 000 uutta työpaikkaa kuten Paavo Lipponen valtakaudellaan. Matti Vanhanen puolestaan lupasi 100 000 työpaikkaa ja Jyrki Katainen lupasi painaa työttömyyden alle viiteen prosenttiin. Alexander Stubb lupasi myös 200 000 ja Antti Rinne 100 000 uutta työpaikkaa.
Kummallisinta on, että valtamedioiden, Ylen ja MTV3:n toimittajat eivät ole puuttuneet näihin vuosikymmeniä jatkuneihin katteettomiin lupauksiin.
Toimittajat eivät ymmärrä, että työn määrää ei pidä tulkita työpaikkojen määrällä vaan tehtyjen työtuntien määrällä. Tilastokikkailulla ja epätyypillisillä työsuhteilla saadaan työpaikkojen määrä tilastollisesti isommaksi kuin mikä on todellinen määrä (tehdyt työtunnit). Työttömyystilastoissa ei näy myöskään niin sanottu laaja työttömyys.
Toimittajat eivät myöskään ole ihmetelleet, mikseivät työtunnit ole kasvaneet vaikka BKT on kasvanut kaksinkertaiseksi vuodesta 1990. Kaikki poliitikot puolueisiin katsomatta ovat kuorossa luvanneet, että talouden kasvu luo työpaikkoja. Teknologia alkoi kuitenkin vaikuttaa työpaikkoja supistavaksi jo 70-luvulla.
Kaikki poliitikot ovat myös peräänkuuluttaneet taloudellista kasvua työttömyyden helpottamiseksi.
Valtamedioiden toimittajat eivät ole ihmetelleet, miksi Suomeen ei ole tullut Lipposen hallituskauden alusta alkaneesta EU-maiden parhaasta, 13 vuotta kestäneestä (1994–2007), kasvusta huolimatta riittävästi uutta työtä. Tuolloin noin 4–5 prosentin vuosikasvu oli yli 2–3 kertaa nopeampaa kuin EU-maiden keskiarvo.
Tosin Paavo Lipponen on kehunut luoneensa 300 000 uutta työpaikkaa. Todellisuudessa kuitenkin, kun työn määrän lisäystä tarkastellaan työtuntien valossa, Suomeen syntyi finanssikriisiin asti vain vähän yli 37 000 kokoaikaista työpaikkaa – EU-maiden parhaasta kasvusta huolimatta. Työtuntien kokonaismäärä jäi silti alle vuoden 1990 lähtötason – ja on sitä vieläkin.
Työn määrän kasvu oli tuolloin aika vaatimatonta, huomioiden Ahon hallituksen tekemät kaksi perättäistä devalvaatiota, joilla kurjistettiin suomalaisen duunarin ostovoimaa noin 40 prosentilla.
Lipposen hallituksen piikkiin ei voi laskea edes Nokian “onnenkantamoista”, joka devalvaation lisäksi mahdollisti Suomen satumaisen hyvän taloudellisen kasvun.
EK ja poliittinen oikeisto uskovat myös viennin elpymisen lisäävän BKT:n ja sitä kautta uusien työpaikkojen määrää. Vaikka Saksan vientiylijäämä on ollut ylivoimaisesti maailman suurinta 2000-luvulla (suurempi kuin Kiinan), sen BKT:n kasvu on juuri ja juuri pysynyt nollan yläpuolella. Välillä Saksakin sakkasi jo miinuksen puolelle.
Silti kaikki poliitikot ja toimittajat uskovat ja uskottelevat viennin lisäävän työpaikkoja. Saksan viennin kasvu saatiin kasvuun 1990-luvun koomasta ns. Harz -sopimuksella, jolla kurjistettiin työehtoja ja luotiin ns. Minijob-työpaikat (450€/kk), joilla ei enää elä.
Poliitikoilta, taloustoimittajilta ja talousprofessoreilta on jäänyt ymmärtämättä, että digitalisaation seurauksena kaikissa kehittyneissä maissa ostovoimainen kuluttaja on siirtynyt ”rakennemuutoksen” kortistoon ja muitten elätettäväksi. Matalapalkkamaan uusi ostovoima on vain murto-osa G20-maiden ostovoimasta.
Seurauksena markkinat ja maailmanlaajuinen BKT on systemaattisesti ja trendinomaisesti hiipunut jo 1960-luvulta lähtien nollasummamarkkinoiksi. Koska tuottavuus teknologian avulla kasvaa nopeammin kuin markkinat, poliitikkoja voi syyttää vastuuttomuudesta, jos ne tällä yhtälöllä lupaavat uusia työpaikkoja.
Ylen suuressa puheenjohtajien vaalikeskustelussa (ja kaikissa muissakin) toimittajat jankuttivat ja tivasivat kyllästymiseen asti ehdokkailta: ”mistä pitäisi leikata”. Melkein kaikkien puolueiden puheenjohtajat esittelivät pakonomaisesti leikkauslistojaan.
Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki oli ainoa, joka puuttui myös tulopuoleen. Hän vaati, että yritysten voittojen siirtely veroparatiiseihin on estettävä ja harmaa talous on saatava kuriin sekä rikkaatkin pitäisi saada laman maksumiehiksi.
Ylen ja MTV3:n toimittajat eivät tulleet edes avustettuna kysyneeksi vaalitenteissään digitalisaation vaikutuksista työttömyyteen, palkkapotin pienentymiseen ja verotuksen järjestelmävikaan.
Palkkojen osuus BKT:sta on esimerkiksi Suomessa pienentynyt 71,1 miljardista (v.1991) 61,5 miljardiin (v.2014). Ostovoimaa on kadonnut 12,6 prosenttiyksikköä. Sama trendi on muissakin kehittyneissä maissa.
Kun Suomen BKT on vähän yli 200 miljardia, markkinoilta on hävinnyt peräti 25 miljardia euroa ostovoimaa, joka on poliitikkojen peräänkuuluttaman kasvun, yrittäjyyden ja uusien työpaikkojen ylivoimaisesti tärkein edellytys. Samalla se vaikuttaa negatiivisesti yhteiskunnan kulutusveropottiin.
Sama ”rakenneongelma” kertaantuu siten myös yhteiskunnan verotulojen puolella. Onneksi professori Markus Jäntti on kyseenalaistanut ansiokkaasti uusliberalististen ekonomistien huolen kestävyysvajeesta.
Se ei ole syntynyt hillittömästä hyvinvointipalvelujen kasvusta vaan Lipposen hallituksen aloittamista kumulatiivisista tuloverojen alennuksista, jotka ovat yhteensä 15 miljardia euroa. Ilman tätä veroeroosiota meillä ei olisi nykyistä kestävyysvajetta.
Koska suurin osa verotuksesta ja sosiaaliturvamaksuista on palkkaperusteisia, hyvinvointivaltiota on ”kilpailukykysyistä” koko ajan pakko purkaa, varsinkin kun suuret yritykset ja rikkaat eivät enää maksa veroja kuten ennen.
Digitalisaatio lisää toki tuottavuutta joka sataa optiona sijoittajien laariin (puolet ulkomaille), mutta ne eivät ohjaudu sieltä enää kansalaisten kulutuskysynnäksi ja investoinneiksi, eikä tuotannon kasvu lisää enää verotuloja.
Jotta hyvinvointivaltio ei täydellisesti romahtaisi, keskituloiset kansalaiset joutuvat maksamaan yritysten ja rikkaitten veroalen koventuneena kokonaisveroasteena.
Jos poliitikot ulosmittaisivat verotuloja tuotannon kasvun suhteessa kuten ennen, VM:n vaatima kuuden miljardin valtion budjetin säästö- ja sopeutusohjelma olisi ”lasten leikkiä”. Tästäkin verotuksen ”rakenneongelmasta” taloustoimittajat ovat olleet hiiren hiljaa.
Osaisivatko taloustoimittajat ja ekonomistit kertoa, kuinka robotisaation ja digitalisaation avulla aikaansaadut tuottavuushyödyt (osingot) ohjautuvat tai ohjataan takaisin kansalaisten ostovoimaksi?
uutiskirje 
