SKAVABÖLEN POJAT. Ohjaus: Zaida Bergroth. Käsikirjoitus: Bergroth, Antti Raivio, Jan Forsström. Perustuu Raivion näytelmään. Kuvaus: Anu Keränen. Musiikki: Alexander Hacke. Rooleissa: Leea Klemola (äiti Pipa), Martti Suosalo (isä Pekka), Lauri Tilkanen (Rupert 19v), Iiro Panula (Evert 16v), Ilmari Järvenpää (Rupert 9v), Onni Tommila (Evert 6v), Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Henriikka Salo, Eila Roine, Sulevi Peltola.
Kaikkein nuorimmat lapsinäyttelijät ilahduttavat ohi vanhempien kollegojen kuin myös aikuisten ammattilaisten Zaida Bergrothin esikoisohjauksessa.
Ja jos vähän tarkennetaan, niin ne kolme sivuroolien herttaista pikkutyttöä naapurin poikien Rupertin ja Evertin silloisessa elämässä. Tällä kokoonpanolla filmatuissa kohtauksissa on viehättävää elämänmakuisuutta, jota tapaa elokuvissa harvoin.
Lasten ja aikuisten maailma kohtaavat elokuvassa muutenkin tavalla, joka pitää otteessaan epätasaisen elokuvan koko keston ajan.
Skavabölen pojat on lähtökohdiltaan varsin poikkeuksellinen perhedraama, ajankuvaus, sairaskertomus ja kasvutarina. Yhdistelmästä nousee kuin itsestään vivahteikas ja haastava tematiikka.
Asiasisältöä ei ole moittiminen, sen sijaan suhde Antti Raivion alkuperäisnäytelmään on turhan ”kiltti”.
Asenne ilmenee draamallisten ratkaisujen arkuudessa ja mielikuvituksettomuudessa. Tarinan jakaminen selkeästi eri näytöksiin olisi tuonut leffaan aivan toisenlaista ilmettä ja kunnon rytmiä.
Tragikoominen peruspoljento ei pääse kunnolla lentoon, ei synny hohdokasta ”maagista realismia” suomalaisittain, vaikka eväät sellaiseen ovat olleet käden ulottuvilla. Elokuvan perusteella Raivion näytelmän voi kuvitella tarjoavan teatteriestradilla hyvin antoisan katsomiskokemuksen.
Mitä tuohon magiikkaan vielä tulee, niin siitä on elokuvassa yksi hyvä näyte. ”Juna syöksyy päin seinää” -episodissa on emotionaalista voimaa, siinä henkilön tunnetila, nykyhetki ja menneisyys paiskautuvat toisiaan kohti mallikkaasti.
Ehkä pienillä digi-teknisillä jipoilla Skavabölen poikiin (kuten myös Markku Pölösen Lieksaan, 2007) olisi saanut kiehtovamman yleisilmeen. Lavasteita hallitseva 70-lukulainen ”ruskeus” on kieltämättä tehokasta …
Leea Klemola ei tyydy esittelemään pelkästään raivotar-maneerejaan, Martti Suosalo on kuin ampiainen korkeana virkamiehenä, jonka elämässä kaikki pettää antabus-kapselia myöten.
uutiskirje 
