Koko kesän on pohjoiskoillinen tuuli puhaltanut päivästä toiseen suoraan mökkiläisen luihin ja ytimiin. Vain juhannuksena sään jumala teki ennusteet kumoavan tepposen ja järjesti niin paljon lämpöä, että vesi nousi kahteenkymmeneen asteeseen, ja ”arkalan mamman poikakin” pääsi uimaan. Mutta siihen ovat uintini jääneet.
Olen nähnyt yhden punaisen metsämansikan, aioin poimia sen maistiaisiksi puolisolle, mutta lähemmässä tarkastelussa sen toinen poski osoittautui valkoiseksi. Mustikkasadosta on luvattu runsasta, mutta siitä ei saa mitään selvää, kun marjat eivät osoita sinertymisen oireitakaan. Muutama pikkuruinen kantarellinalku on noussut palelemaan saunan portaitten eteen. Väistelemme sienilapsosia huolellisesti, jospa vaikka jaksaisivat kasvaa paistinpannulle kelpaaviksi.
Toisaalta ei ole hyttysiä. Toisaalta taas siitä ei ole juuri iloa, koska kylmän takia joutuu kuitenkin koko ajan olemaan sisällä. Hyönteisiä syöviä lintuja hyttyspula koettelee. Eivätkä ole kukkuneet hulluina kuuluisat Karjalan käet tänä kesänä, ja vesilinnnut ovat vähissä. Vain yhden kuikkaparin olen nähnyt enkä yhtään telkkää. Joutsenperhe on vieraillut kerran. Vain lokit mekastavat niin kuin ennenkin.
Muutama pikkuruinen kantarellinalku on noussut palelemaan saunan portaitten eteen.
Koleat säät ovat onneksi hyviä kirjoitussäitä. Mikään ei houkuttele pois koneen äärestä niin kuin parempina kesinä, kun sisällä tuntuu, että pitäisi olla ulkona nauttimassa kesästä, ja ulkona tuntee syyllisyyttä siitä, ettei istu sisällä kirjoittamassa.
Enpä ole kokenut tällaista kesää. Tai olen tietysti, en vain muista. Kun Eeva Kilpi kirjoitti mökillään Naisen päiväkirjaa kesällä 1976, jolloin teki varsinaisena työnään teosta WSOY:n Ihmisen ääni -sarjaan, oli täsmälleen tällainen kesä. Kirjoittajaan on toisen kirjoittajan helppo samaistua, tunnistaa ne mielialan laskut ja nousut, joihin sään vaihtelut kiistämättä vaikuttavat.
Suurena luonnonrakastajana Eeva Kilpi noteeraa luonnon tapahtumat tavallistakin tarkemmin, kyyt ja hiiret ja koiranputkien kukinnan, niityn pitkän heinän ja monipuolisen kasvuston. ”Minä kuulun tämän paikan kasvillisuuteen”, hän kirjoittaa. Ihan niin pitkälle luonnontunteessa emme kaikki pääse, mutta ainakin pääsee irti yhdestä riesasta: median vaikutuksesta jokapäiväiseen elämäntuntoonsa. Toisin kuin Eevalle tuolloin, minulle tuo puoliso kaupungista tullessaan kaiken lehtipostin ja mökillä ollessaan hakee joka päivä Hesarin ja vähintään yhden iltapäivälehden. Mutta päiväkausia elän mediapaastossa. Telkkaria ei ole eikä tule, ja radiosta kuunnellaan lähinnä vain klassista musiikkia ja uutisia. Ja tietysti lauantain toivotut levyt, tuo viesti nuoruudesta.
Eikä itseään Naisen päiväkirjan palelevasta kirjoittajasta erota, kun makaa illalla sängyssään kahden peiton alla villasukat jalassa ja kuuntelee pohjoiskoillisen tuulen loppumatonta kohinaa yöstä yöhön.
Oikeastaan olen onnekas. Jokaisen urbaania arkea elävän ihmisen pitäisi voida vetäytyä yksin luontoon ainakin viikoksi ja huomata, että päivän tärkeimmät uutiset voivat tulla jostakin aivan muualta kuin mediasta.
Luen kyllä tuntikausia lehtiä joka päivä. Ne ovat Suomen Kuvalehtiä ja Kotiliesiä 1920-luvulta 1940-luvulle. Irtonumeroita mutta myös paksuja kirjoja niiltä ajoilta, kun aikakauslehdet olivat vielä niin arvokkaita painotuotteita, että niiden vuosikertoja sidottiin kauniisiin, kultapainatuksin koristettuihin kansiin. Luen noita mahtavia postilloja tausta-aineistoksi kirjoitustyölleni, enkä ensimmäistä kertaa, mutta aina ne vievät tehokkaasti toiseen maailmaan ja maisemiin.
Sanonta ”Historia toistaa itseään” on typerä fraasi, ihan höpönhöpöä, ei historia koskaan toista itseään, sanoi minulle kerran eräs oppinut ystäväni. Lukukokemukseni perusteella kallistun toiselle kannalle, kannattamaan Mika Waltaria, jonka mukaan mikään ei ole uutta auringon alla.
Oman maan ja maailman historiasta kiinnostuneelle vanhat lehdet ovat kiinnostavampaa luettavaa kuin historiateokset, jotka aina on kirjoitettu jälkiviisauden valossa. Lehdet ovat autenttista lähdemateriaalia, ne paljastavat väistämättä, mitä tapahtui, kenen toimesta, missä henkisessä ilmapiirissä elettiin. Lehdet eivät tiedä, mitä tapahtumista seurasi, siksi ne tuntuvat tulevaisuudesta katsoen suorastaan naiivisti paljastavan ajan asenteet. Niiden näkökulma on mikrohistoriallinen: ne vievät keskelle sitä elämää, jota ihmiset arjessaan elivät. Niiden kautta pääsee sisälle ajan arkeen, ihmisten elämäntapoihin, asumiseen, ruokaan, pukeutumiseen, huvituksiin, taiteeseen, uskomuksiin ja arvostuksiin.
Iloisen 1920-luvun elämäntunto oli utelias, vapaamielinen, optimistinen ja kaikesta – varsinkin autoista ja muista tekniikan ihmeistä – innostunut. Matkailtiin innolla sekä kotimaassa että ulkomailla. Runous oli vapaamittaista, taiteeseen tuli abstrakteja elementtejä, hameet olivat lyhyet ja jazz soi. Kauheat sota- ja pulavuodet olivat takana, elintaso nousi. Vuosikymmenen lopulla Pohjanmaalla hulinoitiin jo, mutta äkkikäänne tapahtui vuonna 1929 New Yorkin pörssiromahduksen jälkeen. Sitä seurasi myös Suomea koskettava lama, työttömyys kasvoi, pakkohuutokauppavasarat paukkuivat. Eikä ollut Ameriikan eldoradoa, jonne kurjuutta paeta, sillä sieltä ei ollut luvassa muuta kuin paikka leipäjonossa.
Olosuhteet olivat otolliset yhteiskunnalliselle epävakaudelle, ja sitä saatiin: terroritekoja, kommunistilakeja, kerjäläisvihaa, rotuvihaa ja eritoten ryssävihaa. Oli kurin aika, ja runoilija manasi Jäämeren hyisiä puhureita lenseiden tuulten lämmössä veltostuneen kansan niskaan.
Sitä saa, mitä tilaa, tälläkin hetkellä. Suomi oireilee pelottavan samanlaisella tavalla kuin 1930-luvulla. Historia tuntuu kuin tuntuukin toistavan itseään.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 