Ruotsissa vain keskustellaan ja keskustellaan, mutta meilläpä Suomessa osataan päättää asioista. Kun nämä päätökset on tehty, niin sitten niistä kerrotaan kansalaisille tai työntekijöille. Varsinkin, kun on kysymys viheliäisistä ongelmista – mistä todistaa Suomen historia – niin siinä ei silloin auta keskustelu, mikä saa vain ihmiset huolestumaan turhan päiten. Eduskuntaa on taasen turha vaivata keskeneräisillä asioilla, sillä se vain hidastaa ja mutkistaa asioiden käsittelyä.
Johtajuutta tarvitaan nimenomaan vaikeina aikoina ja kauaskantoisia päätöksiä tehtäessä. Silloin on turha esittää tai kuunnella sivusta tulevia neuvoja, elleivät ne sitten tule riittävän ajoissa ja tarpeeksi korkealta taholta. Ai demokratiako? Eikö se ole suoraa kansanvaltaa, joka on siellä katsomossa? Sen aika on sitten taputtaa tai buuata, kun esitys on ohi. Mutta ei sitä esityksen aikana saa päästää lavalle.
Meidän tavallisten kansalaisten tehtävä näyttää edelleen olevan rivissä kulkeminen käskyjen tahdissa.
Suomalaisella johtajuudella on pitkät perinteet: isäntävallassa. Sen nykyinen muoto on isäntävaltainen individualismi. Tämä jälkiliite ei ole muuttanut toiminnan tapaa, vain tyyliä.
Jos vielä 1980-luvulla elinkeinoelämän esikunnat rekrytoivat johtajiaan armeijasta eläköityvistä komentajista ja etsivät johtamisoppejaan sotaromaaneista, niin nyt ovat yhteiskunnan insinöörit olleet ohjaksissa jo vuosikausia. Tämä siirtymä ruodusta riviin ei ole niin suuri kuin päältä päin näyttää.
Meidän tavallisten kansalaisten tehtävä näyttää edelleen olevan rivissä kulkeminen käskyjen tahdissa vaikka niitä nyt kannustimiksi kutsuttaisiinkin. Meidän on osattava kulkea sen viivan oikealla puolella, jonka päättäjät piirrättävät meille elämän ohjenuoraksi: emme saa elää yli varojen. Tämän piirroksen prototyyppi löytyy ”elämän taloustieteen” oppikirjan johdannosta, jossa käsitellään rationaalisen talousihmisen käyttäytymistä.
Meillä on nyt Suomessa hallitus, joka haluaa tulla tunnetuksi kyvystään johtaa. Haasteet ovat suuret ja niiden katsotaan vaativan nopeita ja kauaskantoisia päätöksiä. Ensin on piirretty kulkukaavio, ja sitten meidän oletetaan hyppäävän ruudusta toiseen kuin pienten tyttöjen juuri lumien sulettua. Nyt vain on talvi tulossa, ja lumi on peittämässä tämän ruudukon. Mitenkäs se tuottavuusloikka sitten tehdään? No sitten piirretään vain lumeen ruudukko! Ja taasko meidän on loikattava?
Tämä alkaa muistuttaa krokettipeliä ihmemaassa, jonka keskeltä kuuluu kuningattaren huuto: ”päät poikki!”. Tässä tilanteessa, jossa ”on pakko juosta alati nopeammin pysyäk-seen paikallaan” joutuu lopulta kysymään itseltään ”kuka minä olen, kas siinä pulma?” Neuvottomuus valtaa mielen. Mutta ehkä se onkin tällaisen johtamisen tarkoitus. Kun antaa neuvottomia neuvoja monille, niin voi toteuttaa niiden harvojen neuvoja, jotka näitä johtajia itse asiassa tuntuvat johtavan. Kutsutaanko tätä mielivallaksi.
Machiavelli totesi, että ruhtinas tunnetaan neuvonantajistaan. Tämä tuntuu pitävän hyvin paikkansa myös Suomen nykyisen hallituksen kohdalla. Jos pääministerin lähimpinä neuvonantajina ovat – kuten mediassa on annettu ymmärtää – Jorma Ollila, Esko Aho, Matti Vanhanen, Anne Berner ja Olli Rehn, miksei myös Elinkeinoelämän keskusliitto ja valtiovarainministeriö, niin ihmettelyn kummajainen katoaa neuvottomastakin mielestä hallituksen tekemiä linjauksia seuratessa.
Siinä eivät tunnu näiden puolueiden vaaleja edeltävät lupaukset painavan mitään, kun koulutuksesta leikataan, mutta yritystukia kasvatetaan. Lainkuuliaisia pientuloisia kuritetaan, mutta rikkaiden lainvastainen verokeinottelu armahdetaan. Harmaan talouden torjuntaan tarkoitettuja rahoja leikataan, suomalaisten sijoittajien piiloutuminen hallintarekistereihin sallitaan puhumatta ylipäänsä siitä, että pääomatulojen osuutta pyritään kasvattamaan merkittävästi työtulojen kustannuksella. Tähän meidän tulisi suostua sopimusteitse, sillä muussa tapauksessa johtajat näyttävät kyntensä. Vaikka tämä johtajuusoppi tuokin helposti mieleen Machiavellin kuvauksen johtajasta kettuna ja leijonana, niin kyllä nämä luontokappaleet tässä tapauksessa ovat aivan liian jaloja eläimiä finanssikapitalismin mielivallan vertauskuviksi.
Yksi asia minua ihmetyttää tässä korttipelissä, jonka pyörittäjät joutuvat alati hokemaan juu-juuta järjestelmän kuningattarelle. Miten ihmeessä päähallituspuolueen vastuulliset poliitikot voivat seurata sivusta tätä peliä tekemättä mitään? Tämä ei vastaa käsitystäni maalaisliitto-keskustapuolueesta ja sen poliittisesta pääomasta. Sain siitä itsekin osani. Isoäitini oli aikoinaan maalaisliiton piirisihteeri ja eduskuntaehdokas ja isäni puolueen aktiivina lunasti maalaisliiton ikuisjäsenyyden.
Olen ollut isäni tarkka kuunteluoppilas ja siitä kiitollinen. Hyvässä yhteisymmärryksessä keskusteltiin, sillä isän maalaisliittolaisille Alkio ei ollut pelkkä seinäkoriste. Toki tiedän hyvin, että tämä puolue on samalla ollut suurpääoman puolue. Tämä kaksijakoisuus voi vaivata niin puoluetta kuin sen yksittäisen jäsenen mieltä. Joskus 1980-luvun lopulla annoin Suomenmaalle laajan haastattelun, jossa kyselinkin kuinka kauan kestää kepun henkseli, jonka toinen olkain on kiinni rintamiestalon tupaillassa ja toinen olkain New Yorkin pörssipiireissä. Pitkään se on kestänyt, mutta kuinka pitkään?
Kirjoittaja on politiikan tutkija.
uutiskirje 
