Talouskurista ovat hyötyneet taloudellisesti eniten pankkisektori ja vientiteollisuus. Poliittisesti Eurooppaa dominoi Saksa ja virkamieseliitti. Voittajat ovat varmistaneet talouskurin jatkumisen ideologian, kansainvälisten sopimusten ja lainsäädännön avulla. Hyvinvointi sekä sivistys- ja oikeusvaltion ihanteet tasa-arvosta ja perusoikeuksista on alistettu talouskurille.
Viimeistään 1990-luvulla kolmannen tien sosiaalidemokratia sulautui osaksi uusliberaalia hegemoniaa. On kuvaavaa, että Margaret Thatcher piti Tony Blairia suurimpana saavutuksenaan. Kolmastieläiset työväenpuolueet alkoivat ajaa konservatiivista agendaa. Valtioista tehtiin kömpelöitä, talouspolitiikka jätettiin markkinoiden hoidettavaksi ja työttömyydestä tehtiin inflaation hallinnan väline.
EU:n kehitystä on hallinnut markkinafundamentalismi eikä sosiaalinen ulottuvuus. Rahaliiton myötä unioni kehittyy uusliberalismin ja nationalismin liitoksi. Nationalismin aineellisena perustana toimii rahaliiton arkkitehtuuri, joka ohjaa jäsenmaat kilpailemaan toisiaan vastaan siitä, kuka mielistelee suurpääoman vaatimuksia eniten ja kurittaa työväkeään ankarimmin.
EU:n kehitystä on hallinnut markkinafundamentalismi.
Myös Suomen puoluevasemmisto on toteuttanut kolmastieläistä politiikkaa. SDP ja vasemmistoliitto hyväksyivät Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa rahaliiton talouskurisäännöt ja sopeutustoimet. EMU:ssa alijäämä ei saa olla yli kolme prosenttia eikä julkisvelka yli 60 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Presidentti Sauli Niinistön sanoin näillä ”säännöillä haluttiin lisätä julkisen sektorin rahoittamiseen liittyviä riskejä siinä toivossa, että rahoitusmarkkinat ’rankaisisivat’ sellaista finanssipolitiikkaa, joka ei olisi kestävällä pohjalla.”
Tragediasta tuli farssi, kun vasemmistopuolueet hyväksyivät Kataisen hallituksessa finanssipoliittisen sopimuksen, jolla talouskuri ja komission määräysvalta kirjattiin lakiin (Fipo-laki 869/2012). Ilmeisesti vasemmistopoliitikot hyväksyvät talouskurin tai eivät ymmärrä päätöstensä seurauksia.
Kriisinhoidon myötä rahaliitolle on syntymässä uusi talouspoliittisen ohjauksen järjestelmä, joka sitoo yhteiskuntapolitiikkaa aiempaa laaja-alaisemmin. Juha Sipilän hallitus on asettanut valtion ja kuntien menoille euromääräiset rajat, jotka eivät saa ylittyä 2019. Nämä menosäännöt takaavat, että rahaa julkisiin hyvinvointipalveluihin ei tule lisää vaan sitä otetaan ainoastaan pois.
EU:n ”Viiden presidentin raportti” rahaliiton viimeistelystä tavoittelee talouspoliittisen ohjauksen ulottamista palkanmuodostukseen ja kilpailukykyä tukevaan yhteiskuntapolitiikkaan, jotka on tähän asti rajattu EU-toimivallan ulkopuolelle. Käytännössä työmarkkinoiden rakenteellisista uudistuksista eli palkkojen ja työehtojen heikennyksistä pyritään tekemään uusi normaalitila.
Lisäksi on vaadittu rahaliiton poliittista kehittämistä liittovaltioksi. Rahaliiton omaa budjettia, yhteisiä veroja sekä valtiovarainministeriötä ovat vaatineet paitsi EU:n presidentit, mutta myös Saksan, Ranskan ja Italian johtavat poliitikot. Internationalismi on klassinen sosialistinen tavoite ja myös Euroopan vasemmisto on suhtautunut myönteisesti integraation lisäämiseen.
Nykyisten voimasuhteiden valossa on kuitenkin poliittinen realiteetti, että oikeistolla on yliote. Europarlamentin suurimmat ryhmät ovat konservatiivit ja sosiaalidemokraatit. Kansallisten parlamenttien voimasuhteet eivät tue ”suunnitelmaa B” vasemmistolaisesta liittovaltiosta.
Kreikan kohtelu osoittaa, että on toiveajattelua olettaa oikeiston luopuvan koneistosta, joka tekee vasemmistosta voimattoman. Syriza kävi voitokkaasti kolmet vaalit, joiden seurauksena se pakotettiin hyväksymään ainoastaan ankarampi talouskuri. Liikkumavaraa ei ole, eikä rahaliiton poliittinen kehittäminen tarkoita sosiaalisempaa Eurooppaa ellei radikaalivasemmiston kannatus kasva merkittävästi. Tarvitaan omaehtoisia ratkaisuja talouskurin päättämiseksi.
Jäsenmaissa oikeisto hallitsee talouspopulismilla ja piiloutuu euron talouskurisääntöjen taakse. Kuten osoitamme Talouskurista autonomiaan -raportissamme, rahat eivät kuitenkaan ole lopussa. Julkispalveluiden, sosiaaliturvan, eläkkeiden ja palkkojen leikkaukset eivät ole välttämättömiä. Julkisia investointeja ei tarvitse rahoittaa myymällä julkista omaisuutta.
Kuten taloustieteilijä Bill Mitchell korostaa Eurozone Dystopia -kirjassaan, on ymmärrettävä, että euron kurisäännöt pakottavat tähän. Mutta näin ei tarvitse olla! Jäsenmaat voivat rikkoa kurisääntöjä tietoisesti, kiertää niitä rinnakkaisvaluutan avulla ja hylätä ne eroamalla eurosta. Vasemmiston tulevaisuus riippuu siitä, kykeneekö se laajentamaan poliittista mielikuvitustaan ja kehittämään tavoitteitaan vast aavan yhteiskuntapoliittisen mallin.
Suomen euroeroa on perusteltu nationalistisesti vientisektorin eduista käsin. Vientivetoinen talousajattelu on osa ongelmaa. Suomen malli perustui 1970- ja 1980-luvuilla yksityisen sektorin nettovelkaantumiseen ja julkisen sektorin ylijäämään. 1990-luvun lama osoitti mallin kestämättömäksi.
Vientivetoisen kasvun ideologia on taantumuksellinen myös tasa-arvon kannalta. Äärimaltillista palkkapolitiikkaa tehdään miesvaltaisten vientialojen kuvitellun kustannuskilpailukyvyn ehdoilla. Laskun tulosopeutuksesta maksavat ennen kaikkea naisvaltaiset hoiva-alat sekä julkinen sektori. Kysyntä ja talouskasvu ovat heikkoja, sillä taloutemme veturit ovat julkinen ja palvelusektori.
Oma valuutta mahdollistaa vientikilpailukyvyn parantamisen valuuttakurssin devalvoinnin kautta. Sisäisestä devalvaatiosta eli palkkojen, sosiaaliturvan ja työehtojen heikentämisen paineesta irrottautuminen on tärkeää, mutta rahapoliittisen suvereniteetin varsinainen tavoite on talouskurin lopettaminen.
Euroalueen ja Suomen taloudet ovat keskeisesti palvelu- ja sisämarkkinavetoisia, mutta jäsenmaiden talouspolitiikan ohjenuora on kilpailla palkkojen ja julkissektorin leikkauksilla. Oma valuutta mahdollistaa tämän kierteen katkaisemisen ja oman kysynnänsäätelyyn perustuvan kasvumallin luomisen.
Julkisvalta on ainut toimija, jonka kautta välttämättömiksi käyneitä ekologisen modernisaation tavoitteita voidaan edistää investointi- ja tulonjakopolitiikan kautta. Korvaamalla vientimalli solidaarisella palkkapolitiikalla tuloeroja eri sektoreiden ja sukupuolten välillä voidaan tasa-arvoistaa. Tuottavuuden kehittäminen on puolestaan ehto palkkatyön määrän vähentämiselle. Korkea kysyntä sekä korkeiden palkkojen paine ajavat yritykset investoimaan tähän. Täystyöllisyys mahdollistaa työelämän laadullisen parantamisen ilman pääoman sanelua.
Talouskurin jatkaminen merkitsisi uutta lehteä paitsi sosiaalidemokraattisen myös radikaalin vasemmiston uusliberalisoitumisessa. Euromyönteisen vasemmiston on vastattava, miten vasemmistolaisia tavoitteita toteutetaan ilman omaa rahaa.
YTM Joel Kaitila on jatko-opiskelija Jyväskylän yliopiston yhteiskunta-tieteiden ja filosofian laitoksella ja Antti Ronkainen tutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella.
uutiskirje 