”Sammutetaan bensalla tulta” oli varmaan hallituksen korvamatona, kun se ideoidessaan työttömyyden hoitoa, keksi heikentää ansiosidonnaista työttömyysturvaa.
Toimin aikoinani viitisentoista vuotta työttömien parissa ja kokemukseni ovat päinvastaiset. Kuvitelma, että ahdistamalla työttömän nurkkaan, hän työllistyy, koskee vain ”eliittityöttömiä”. Siis sellaisia, joiden asema on keskimääräistä selvästi parempi: vaikkapa heidän varakas aviopuolisonsa tai tuttavansa järjestää työpaikan, joka mahdollistaa ansio-sidonnaisella pysymisen.
Huonossa työasemassa olevan kohtelu on yleensäkin epäreilua. Jäin 80-luvulla työttömäksi ja sain aika pian uuden työpaikan. Myöhemmin ilmeni, että firman omistaja valitsi ”parempia” työntekijöitä ja aina sellaisen saatuaan, joku muu sai kenkää. Löydettyäni työtilanteen parannuttua kunnollisen työpaikan, palkattiin poispotkittu mies takaisin entiseen tehtäväänsä.
Valtiovallan pitäisi sijoittaa kaikki työt palkka-asteikolle.
90-luvun suuren laman aikana työttömyyden kesto pitkittyi, monet menettivät ansiosidonnaisen turvan ja siirtyivät työmarkkinatuen varaan. Niilläkin pennosilla tuli toimeen, kun turvautui metsien antimiin ja laupeudentyöntekijöiden armopaloihin.
Myöhemmin työmarkkinatuen saantia kiristettiin siten, että jos ei ottanut vastaan palkatonta työtä, menetti tuen ja joutui toimeentuloturvan varaan.
Toimeentuloturvalle siirtymisestä oli jopa hyötyä joillekin yksin asuville. Enää ei ollut vaaraa joutua mielivaltaisen pompottelun kohteeksi, ja taloudellisen tuen tasokin oli jokseenkin sama. Etuna oli myös se, että sen sai yhdeltä luukulta. Lisäksi omanarvontunto koheni.
Toimeentuloturvan saaja onkin enemmän oman itsensä herra, näennäisesti paremmassa asemassa kuin huonolla työttömyysturvalla sinnittelevä.
Valtaosa työttömistä ottaa vastaan työn, jos sellaista tarjotaan järjellisin ehdoin. Ja sitkeitä työhakemusten rustaajia löytyy vaikka kuinka paljon. Oman ensimmäisen työpaikkani 60-luvun alussa sain setäni avustuksella, mutta seuraavat ovat olleet oman työnhakuni perusteella syntyneitä työsuhteita.
Työssäni näin joskus työttömiä, jotka pettyneinä työnhakuun sanoivat, etteivät he töihin haluakaan. Eräskin heistä, vapaaehtoistyössä mukana ollut nainen, vakuutti olevansa työttömyyteensä tyytyväinen. Kuitenkin hän hyppi ilosta saadessaan vakituisen työpaikan.
Tehtäviini kuului työttömien auttaminen, eikä minun tarvinnut soveltaa kaikkein kireimpiä tulkintoja, joihin niin työvoima- kuin sosiaaliviranomaisia painostettiin. Porsaan mentäviä reikiä laissa oli vähän, mutta pieniä aidanrakoja kuitenkin löytyi. Neuvojeni tarkoituksena oli auttaa työtöntä selviämään esiin tulleista ongelmista – ei palkkainflaation torjuminen.
Työni tarjosi erinomaisen näköalan tarkastella ongelmia työttömien piirin sisältä käsin. Ja olihan minulla omakohtaista kokemusta työttömyydestä itsellänikin. Näin sosiaaliturvan ”väärinkäytöksiä”, joihin syyllistyivät nekin, joilla siihen ei olisi ollut taloudellista tarvetta.
Vaikeaa on tuomita työtöntä, joka perheensä elinehdot turvatakseen syyllistyy pieneen vilppiin, kun vaihtoehtoa hankkia tuloja työtä tekemällä ei ole.
uutiskirje 
