Viimeinen sana
Vasemmistoliiton ensi kesänä valittavan uuden puheenjohtajan kolmivuotiskausi huipentuu vuoden 2019 vaaleihin. Silloin on kulunut 22 vuotta puolueen ainoasta voitosta eduskuntavaaleissa.
Nykygallupeilla on 3,5 vuoden päässä odottavaan kevääseen vain viihdearvo, mutta juuri nyt näyttää, että jotain on peruuttamattomasti muuttunut. Myös vuonna 1995 SDP korjasi potin porvarihallituksen jäljiltä, mutta vasemmistoliittokin pääsi hieman imuun mukaan. Nyt SSS-hallitus suorastaan tarjoaa aseita vasemmistolle, mutta vain demarien ja vihreiden kannatus nousee.
Syy ei ole paikkansa jättävän Paavo Arhinmäen. Vasemmistoliitossa on kokeiltu joka sortin puheenjohtajaa – kulttuuriälykköä, valovoimaista naista, duunaritaustaista miestä ja viimeksi nuorison suosimaa kansanvillitsijää. Mikään ei auta. Vasemmistoliitolle kävi niin kuin perussuomalaisille luultiin käyvän: suosittua puheenjohtajaa ei voi äänestää kuin yhdessä vaalipiirissä.
Vetovoimainen punavihreä konsepti on edelleen keksimättä.
Puolueella on ollut ja on nytkin eduskunnassa useita ääniharavia. Henkilöt käyvät kaupaksi, mutta aate ei. Henkilöpeli vie varmasti ensi keväänä suurimman huomion puoluekokouksen lähestyessä yleisessä julkisuudessa, mutta puolueen piirissä kannattaisi keskittyä vain aatteeseen, koska henkilöissä ei ole ongelmaa.
Jos tietäisin mistä kiikastaa, olisin kertonut sen jo pari vuosikymmentä sitten. Aavistelen, että kyseessä on kaksi asiaa. Toinen on puolueen sekava profiili ja toinen se yleinen tosiasia, ettei laitapuolue vain menesty Suomessa. Sen takiahan poliittinen äärioikeisto on pesiytynyt perussuomalaisiin eikä perusta omaa puoluetta.
Kun seuraan muun työn ohella joka päivä KU:ssa edelleen vilkkaana jatkuvaa verkkokeskustelua, törmään jatkuvasti näkemykseen, että vasemmistoliitto on unohtanut työmiehen asian.
Väite ei ole totta. Puoluevaltuuston alusviikolla vasemmistoliitto otti näkyvästi kantaa Postin työntekijöiden puolesta ja esitti lakia, joka kieltäisi vuokratyöntekijöiden käytön lakon murtamiseksi. Tämän vuoden ensimmäiseen Viikkolehteen kokosimme koko joukon esimerkkejä siitä, miten puolue eduskunnassa pitää koko ajan esillä työmiehen ja -naisen asiaa.
Punavihreä profiili näyttää kuitenkin puolueen kannattajien ja jopa jäsenten mielestä tekevän kaiken tämän tyhjäksi. Samaa keskustelua on käyty niin kauan kuin vasemmistoliitto on ollut olemassa. Jos se pitää esillä vähemmistöjen asiaa, niin kääntääkö se selkänsä enemmistölle?
Jos asiassa on epäselvyyttä jopa puolueen jäsenten parissa, niin mitähän äänestäjät mahtavat ajatella? Konkreettisesti sitä, että puolue on ansainnut menettää 20 vuodessa kannatuksestaan neljä prosenttiyksikköä ja kymmenen eduskuntapaikkaa.
Koko käsite punavihreys ei ole kotoisin mistään yhteiskunta-analyysistä, vaan suuresta säikähdyksestä 1980-luvulla. SKDL:n kannatus romahti ja vihreät tulivat politiikkaan. Kannatuskadon patoamiseksi alettiin puhua SKDL:n olleen aina myös vihreä, näkeehän sen puolueen lipustakin.
Vetovoimainen punavihreä konsepti on edelleen keksimättä. Sitä odotellessa äänestäjien suuri enemmistö pitää SDP:tä uskottavampana työelämän asioissa ja vihreitä vihreissä asioissa.
uutiskirje 
