Pari viikkoa sitten oli Hesarin mielipidepalstalla ilahduttava kirjoitus. Siinä savonlinnalainen opiskelija Konsta Tarnanen esitti painokkain perustein kirjallisuuden ottamista peruskoulussa omaksi oppiaineekseen. Se herätti vanhan tädin muistelemaan omaa vedenpaisumuksen takaista kouluaikaansa ja miettimään, mitä sisältää nykyinen oppiaine nimeltään äidinkieli ja kirjallisuus.
Pääasiassa kielioppia, sanoo Konsta, vaikka nimenomaan kirjojen lukeminen olisi avain oppilaiden kielitaidon kehittämiseen.
Miksi kirjallisuus ei ole oma oppiaineensa, kun musiikki ja kuvataide ovat? Mikä historia ja mitkä asenteet tällaiseen tilanteeseen ovat johtaneet?
Uuslukutaidot- tomuus on kasvava ongelma sivistyksellään ylpeilevässä Suomessa.
Kansakoulusta en muista minkäänlaista kirjallisuuden opetusta, jos siksi ei lasketa joulu- ja kevätjuhlien näytelmävirityksiä ja runonpaukutusta. Äidinkielen opetus oli kielioppia ja ainekirjoitusta. Otsikot antoi opettaja, ja rakenne oli tiukasti määrätty: alku, käsittely ja loppulause. Mieluisin joululahjani ja hauskin kesälomamuistoni olivat vakioaiheita. Kirjoista ei keskusteltu. Lukeminen kelpasi hyväksi harrastukseksi, jota sopi harjoittaa, sikäli kuin läksyiltä ja muilta tärkeiltä toimilta jäi aikaa. Katekismuksen käskyt ja suuri joukko virsiä piti oppia ulkoa. Ne takertuivat aivoihin niin, että osaan ne vieläkin.
Vasta lukiossa tilanne parani, kun sattui kirjallisuutta rakastava ja kirjoittamaan innostava lehtori. Ilman hänen vaikutustaan ja kauppalan kirjastoa tuskin olisin ohjautunut elättämään itseäni kirjoittamalla. Jos kirjallisuus ei kiinnosta opettajaa, ei hän saa oppilaitaankaan siitä kiinnostumaan.
Vähän väliä ilmaistaan huoli siitä, että pojat eivät lue. Se ei ole nykyajan ongelma. Eivät kaikki pojat ole ikinä lukeneet, ja tytöistäkin todellisia kirjallisuudenharrastajia on aina ollut vain vähemmistö. Vaikka meidän mielenkiinnostamme eivät kilpailleet telkkarit ja muut laitteet, tilanne oli 50-luvulla sama. Lukion lehtori antoi kerran ainekirjoituksesta ehdot muutamalle pojalle ja määräsi luettavaksi pari Simenonin Maigret-dekkaria kesäloman aikana. Pojat pitivät sitä tosi raakana hiostuksena.
Kautta kouluajan kielioppia pidettiin kirjallisuutta tärkeämpänä. Lauseenjäsennystä ja sijamuotoja opetettiin jo kansakoulun alaluokilla, ja oppikoulussa sama uudestaan latinaksi. Sijamuodot arkipuheesta lähes hävinneitä instruktiivia ja komitatiivia myöten piti osata luetella kuin vettä valaen, vaikka unesta herätettynä.
Nykyään kirjallisuus on lisätty oppiaineeseen, mutta kuinka suuri merkitys sillä todellisuudessa on? Lukevatko opettajat? Mitä he lukevat? Sekin olisi hyvä tutkia, sillä yhä kaikki on kiinni opettajasta. Kirjallisuudesta kiinnostunut varmasti opettaakin hyvin. Konsta Tarnasen mielestä kirjoja luetaan nykyään peruskoulussa ”surkuteltavan vähän”. Hän esittää kirjallisuutta omaksi oppiaineekseen nimenomaan siksi, että kirjojen lukeminen olisi oppilaiden kielitaidon kehittämiseen parempi avain kuin monimutkaiset ja vaikeat kielioppiasiat. Vaikka tutkimuksissa on todettu, että kirjojen lukeminen parantaa ajattelun taitoja, tätä ei koulussa täysin ymmärretä. ”Varsinkin peruskoululaisille äidinkielen ja kirjallisuuden opiskelun tulisi olla ennen kaikkea kirjojen lukemista. Vasta kun opiskelija on oppinut näkemään ja tuntemaan kielen hienoimmat rakenteet, niiden tietoinen opettelu ja soveltaminen tulevat mahdollisiksi”, kirjoittaa Konsta Tarnanen.
Tulevaisuuden suurin huoli ei ole se, miten saada pojat lukemaan. Suurempi huoli on luku- ja laskutaidon yleinen rapautuminen, josta on jo hälyttäviä merkkejä. Mediassa julkaistujen tilastotietojen mukaan lähes viidenneksellä 16–65-vuotiaista suomalaisista on niin huono numero- ja laskutaito, että he eivät selviä sillä normaalissa arjessa. Tiedetään myös, että suuri joukko peruskoulunsa päättäneistä ei osaa lukea riittävän hyvin pärjätäkseen elämässä. Keskeisten perustaitojen puute on varma tie syrjäytymiseen.
Uuslukutaidottomuus on kasvava ongelma sivistyksellään ylpeilevässä Suomessa. Muutama vuosikymmen sitten kauhisteltiin karvat pystyssä, kun luettiin uutisia USA:n uuslukutaidottomuuden kasvusta. Nyt olemme samalla tiellä. Mutta uhalle viitataan kintaalla ainakin hallituksessa, joka suunnittelee kohtalokkaita leikkauksia koulutukseen joka tasolla.
Kun katselen uutispätkiä turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien kielikoulutuksesta ja heidän lapsiaan koululuokissa, mietin usein, onko vaikean suomen kielen opettaminen todellakin aloitettava verbintaivutuksesta ja sanaluokkien ja sijamuotojen muistamisesta? Eikö kirjallisuus avaisi maatamme ja kieltämme paljon helpommalla ja innostavammalla tavalla? Pitääkö maahanmuuttajan tietää, milloin lauseen objekti on partitiivissa, milloin genetiivissä? Olisiko otollisempaa avata kieltä helpon kirjallisuuden avulla? Meillä on huippuluokan lastenkirjoja, joista monet viihdyttävät sekä lapsia että aikuisia. Miksi eivät aikuisetkin voisi aloittaa kielen oppimista tutustumalla esimerkiksi Muumeihin, Koiramäen asukkaisiin, Risto Räppääjään, Herra Huuhun? Vaihtoehtoja on satamäärin, ja kuvitus helpottaa suuresti. Ääneen lukeminen opettaisi ääntämistä ja intonaatiota. Ainakin se olisi hauskempaa kuin verbien ja substantiivien taivuttaminen.
Konsta Tarnasen tavoin olen sitä mieltä, että kirjallisuus on loistava keino ajattelun ja kielitaidon parantamiseen. Pohja luodaan jo varhain, siksi kielen opiskelu pitäisi nimenomaan aloittaa kirjallisuudella eikä kieliopilla.
Itsenäinen Suomi täyttää 100 vuotta vuonna 2017. Samana vuonna Suomen Kirjailijaliitto täyttää 120 vuotta. Suomalaisen kirjallisuuden soisi pääsevän erityisen näkyvästi esille myös liittoa 20 vuotta nuoremman tasavallan juhlinnassa. Se olisi suotuisa vuosi antaa kirjallisuudelle oman oppiaineen arvo suomalaisessa koulujärjestelmässä.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 