Tuula-Liina Varis
Paljonkohan sali tarkalleen ottaen vetää? Hiukan yli 300 henkeä, luulisin. Tiukkuvan täynnä se on, ja seisomapaikoilla lisäksi kymmeniä ihmisiä, kuutisenkymmentä joku sanoi laskeneensa.
On kyllä juhlavaa puheenjohtajan pöydän takaa katsella tuota sorisevaa ihmisjoukkoa, jota pikkukaupungin olosuhteet huomioon ottaen hyvinkin kelpaa kutsua yleisömereksi.
Kysymyksessä oli Joensuun kirjallisuustapahtuma taas kerran. Sen teemana viime viikonvaihteessa oli Sana kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa / tieteissä.
Kun Joensuun konservatorion sali ahtautui täysimmilleen, puhujanpönttöön asteli Jari Tervo.
Tervon lähihistoriaan sijoittuva romaanitrilogia oli tapahtumaa ideoivan ja organisoivan työryhmän mielessä, kun hänen alustukseensa jo viime keväänä laadittiin otsikko Muuttaako sana historiaa? Koljatin ilmestyminen ja sen synnyttämä kohu siirsi alustuksen aiheen heti nykyaikaan. Tervo irvaili: ”Sana muuttaa historiaa ja se sana on media.”
Tervo sanoi lähteneensä kirjoittamaan satiiria politiikasta ja mediasta ja saaneensa äimistyneenä todeta, että onkin kirjoittanut täysin realistisen kuvauksen. Romaanin kuvaama mediasirkus on jatkunut ilman saumakohtia tosielämään; suomalainen media on osoittautunut tismalleen romaanin satiirin kaltaiseksi. Tämän on muutama journalistikin huomannut. Ei ihme, jos kirjailijalle itselleen tulee vähän kafkamainen olo.
Tervoa nauratti myös se, että hänen haukutaan kirjassa levittelevän omia seksifantasioitaan ja muutenkin keksineen omasta päästään kaikenlaista poliitikkoja ja mediaa koskevaa paikkansa pitämätöntä. Juuri sepitteen hän oli kirjoittanut. ”Voin kertoa, että koko kirja on kirjailijan täyttä fantasiaa. Olen sen hatustani vetäissyt, tuulestani tempaissut.”
Tervon mielestä Suomesta on kadonnut fiktion lukemisen taito. Ellei sitten koko lukemisen taito. ”Me suomalaiset olemme sivistyskansaa. Uusi tunnuslauseemme voisi olla: En ole lukenut enkä aio lukea.”
Seuraavan päivän sanomalehti Karjalainen väitti Tervon haukkuneen median ja lukijat. Kirjallisuuskritiikistä puheenvuoronsa pitäneen Pekka Tarkan lehti sanoi haukkuneen lisäksi Hesarin kulttuurisivut.
Mediasirkus jatkui siis taas saumatta reaalimaailmassa, maakuntalehden otsikoinnissa. Tervo ei haukkunut mediaa, hän pilkkasi sitä. Lukijoita hän varsinkaan ei haukkunut, hän pilkkasi nimenomaan niitä, jotka eivät ole lukeneet eivätkä aio lukea, mutta joilla silti on varma mielipide teoksesta. Kaikkein vähiten ”haukkui” Pekka Tarkka, joka hyvin korrektisti ja coolisti ja perustellusti kritikoi journalismin nykytilaa, kun kauppiasmoraali on syrjäyttänyt aidon kulttuuritahdon laatulehtienkin kulttuuriosastoissa.
Mutta taisi sekin kalikka kalahtaa.
Pidän Jari Tervon Koljattia hyvänä kaunokirjallisena teoksena ja erinomaisena kuvauksensa politiikan nykymenosta Suomessa, mutta ennen kaikkea huippuluokan mediasatiirina. Parodiahan, kuten kaikki miljoonaan kertaan olemme kuulleet, on käynyt mahdottomaksi, koska ”he tekevät sen itse”. Onneksi satiiri sentään on vielä mahdollista. Tosin mitään sellaista, mitä todellisuus ei ylittäisi moninkertaisesti, ei satiirinkaan keinoin pystytä esittämään, sen Koljatti ja sen mediavastaanotto taas todistavat.
Kun oli lukenut ensin Koljatin herättämät mediareaktiot ja vasta sitten kirjan, yllätys oli suuri. Koljatin päähenkilö pääministeri Pekka Lahnanen ei ole suinkaan mikään pilkattu pelle. Hän on erittäin empaattisesti nähty ja älykkäästi kuvattu ”poliittinen eläin”, aikataulujen orjuuttama ja muutenkin epävapaa yksinäinen ja äärimmilleen stressaantunut ihminen, joka herkeämättä ajattelee ns. yhteiskunnan asioita ja vilpittömästi uskoo ajavansa isänmaan etua. Kaikki pomputtavat häntä, varsinkin naiset, joista surkeinkin asettuu hänen yläpuolelleen. Väsymys aiheuttaa hänelle harhoja, poikiaan hän ei ehdi tavata, vallankäyttäjän vapautta hänellä on sen verran, että hän EU-kokouksen illallisilla voi vaatia itselleen menun mukaisen illallisen sijasta viinerleikkeen. Pahin on ansalankojaan virittävä, juoruja himoitseva media, jonka tähden Lahnasen on opeteltava ulkoa Alepan ja Lidlin elintarvikkeiden hintoja – jos hän ei niitä osaa, media syyttää hänen vieraantuneen ”kansan arjesta”.
Koljatti on mitä mainion satiiri vallan käytöstä ja vallan rakkikoirista. Se on hirveän hauska, mutta paikoin myös ihan vakava, paikoin jopa koskettava. Lapsia ja muita vähävoimaisia Jari Tervo ei ole koskaan pilkannut.
Joensuun kirjallisuustapahtuma järjestettiin nyt kymmenennen kerran. Se on alusta lähtien ollut kolmipäiväinen ja kiertynyt yhteen teemasanaan, jota on käsitelty sekä ”kirjallisuuden ja toisien tieteiden” että ”kirjallisuuden ja toisien taiteiden” näkökulmasta. Ensimmäinen teemasana oli ”tosi” ja tämä viimeisin siis ”sana”.
Kymmenen vuoden aikana Joensuun kirjallisuustapahtumassa on alustajina vieraillut noin 90 kirjailijaa ja muiden alojen taiteilijaa sekä noin 60 eri tieteenalojen edustajaa ja asiantuntijaa. Alustusten ja keskustelun lisäksi on tarjottu myös runo-ohjelmia, korkealaatuista teatteria ja musiikkia.
Olemassaolonsa aikana tapahtuma on tavoittanut varovastikin arvioiden yli 7 000 ihmistä, pääosin joensuulaisia ja muita pohjoiskarjalaisia. Tämä vuosi oli ennätysmäinen: järjestäjien laskelmien mukaan kolmen päivän aikana tapahtuman eri tilaisuuksissa kävi noin 950 henkeä. Se on valtava määrä 70 000 asukkaan kaupungissa – kannattaa suhteuttaa vaikkapa Helsingin väkilukuun.
Järjestävän ja ideoivan ryhmän ytimessä on alusta lähtien ollut sama kolmen hengen ”troikka”, joka on tehnyt työnsä kokous- tai muita palkkioita kyselemättä, siis ilmaiseksi.
Olen ollut yksi tuosta troikasta. Ja nyt alkaa väsyttää.
Ei sen vuoksi, etteikö itse ideointityö ja keskustelujen vetäminen puheenjohtajana olisi edelleen yhtä innostavaa ja palkitsevaa.
Mutta väsyttää kerjääminen.
Täällä Suomessa kun on semmoinen kummallinen toimintakulttuuri, ettei vakiintunut, suosionsa ja laatunsa moneen kertaan osoittanut tapahtumakaan saa latin latia kerjäämättä sitä joka vuosi uudelleen. Minkään avustuksen saaminen ei koskaan ole varmaa eikä koskaan tiedä, paljonko sitä saadaan. Johonkin mystiseen EU-ohjeistoon vedoten rahoittajatahot ennemmin pikkuhiljaa yrittävät vetäytyä koko projektista. Yksi jos toinen rahalähde sanoo, että kun projektia on muutama vuosi autettu käynnistymään, sen on sen jälkeen tultava toimeen ”omillaan”.
Millä helvetin omillaan? minä kysyn ja olen kysynyt ääneenkin monta kertaa. Mitä ”omia” on projektilla, joka on täysin epäkaupallinen eikä kerää pääsymaksuja muualta kuin yhdestä ohjelmallisesta ravintolaillasta pystyäkseen maksamaan palkkion sen esiintyjille?
Joensuun kirjallisuustapahtuma ei suinkaan ole ainoa kerjäläinen. Sama on tilanne kaikilla muillakin epäkaupallisilla kulttuuritapahtumilla, lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka ovat tavalla tai toisella päässeet opetusministeriön vakinaisen avustuksen piiriin. Onko todella niin, että tässä yhä bisneshenkisemmäksi käyvässä maassa ei ihmisille saa tarjota kulttuuria ilmaiseksi, antamisen ilosta, ilman omanvoitonpyyntiä, taloudellisen menestyksen tavoittelua? Onko kaikesta revittävä rahaa?
Olen nähnyt, miten kulttuuritapahtumalle saattaa käydä, kun sen sisältöä tarjoamisen sijasta aletaan myydä. Kaupalliset intressit astuvat etualalle, sisältö suunnitellaan palvelemaan yhä tehokkaammin taloudellista tulosta. Projektia hengissä pitäneet ”palavat pensaat” kaikkoavat kaikenmaailman kalkylaattorien tieltä.
Se on ikävä tulevaisuus, jota en ainakaan omalle ”lapselleni” Joensuun kirjallisuustapahtumalle ikinä toivoisi.