Viimeinen sana
Viime lauantaina Radio Suomen Levylautakunnassa soi tavallistakin kamalampi kotimainen uutuusbiisi. Jääköön nimi ja esittäjä mainitsematta. Se sai hyvät pisteet ja yhdeltä raatilaiselta maininnan, että jos pitäisi kuvailla, miltä nykyinen populaarimusiikki kuulostaa, niin juuri tältä.
Nyt mennään makuasioiden puolelle, mutta juuri niistähän voi kiistellä. Faktat ovat ja pysyvät. Vaikka kyllä tämä on minusta faktakin: missään muussa asiassa maailma ei ole taantunut niin paljon kuin populaarimusiikissa sitten rokin klassikkokauden 1966–1978.
1966 perustettiin esimerkiksi Jimi Hendrix Experience, Cream ja Buffalo Springfield. Jefferson Airplanen ensialbumi ilmestyi, samoin Beatlesin Revolver ja Bob Dylanin Blonde On Blonde.
Sinä aikana syntyivät ne levyt, jotka muodostavat rock-musiikin kaanonin.
1978 suurin osa 1960-luvulla syntyneestä luovuudesta oli kulutettu loppuun. The Band soitti viimeisen valssin, Yesin viimeinen albumi klassisella kokoonpanolla ilmestyi ja Pink Floyd alkoi äänittää The Wallia, joka taiteellisessa mielessä jäi yhtyeen viimeiseksi onnistumiseksi. Led Zeppelinkin oli jo syöksyssä.
Punk siirsi vanhat mestarit syrjään – hetkeksi.
Ne olivat ihmeelliset 12 vuotta. Sinä aikana syntyivät ne levyt, jotka muodostavat rock-musiikin kaanonin. Ne julkaistaan remasteroituina, bokseina tai demoversioilla täydennettyinä aina muutaman vuoden välein uudestaan. Niistä on tulossa yhtä klassista musiikkia kuin klassinen musiikki. Miksi Pink Floydin Dark Side Of The Moonin kuuntelu loppuisi ikinä?
Silloin syntyivät myös ne tarinat, joita lähes kaikki jäljellä olevat paperilla ilmestyvät rock-lehdet kertaavat yhä uudestaan ja uudestaan. Mojo, Classic Rock ja muutama muu sinnittelijä elävät vuosista 1966–1978.
”Jotakin nuorisossa tapahtui” riimitteli vuonna 1947 syntynyt Hector Vanhan isännän hienolle 60-luvun kauan soiva blues -kappaleella.
Niin tapahtui. Mistä syntyi se inspiraatio, näkemys, kokeilunhalu, soittotaito ja luovuus, jolla Hectorin ikäluokka muutti perusrokin ja kolmen minuutin teinipopin käsittämän musiikkityylin kestäväksi taiteeksi, jota myöhemmin syntyneet eivät yllä lähellekään?
Mestarit syntyivät swingin tahdissa. Kun katsoo maailman ässäbändien musiikintekijöiden syntymävuosia, niin melkein kaikki ovat 1940-lukulaisia. Pink Floydin David Gilmour, King Crimsonin Robert Fripp, Allmanin veljeksistä Duane ja Wigwamin Jim Pembroke syntyivät 1946. Led Zeppelinin Jimmy Page on vuosikertaa 1944 ja Robert Plant 1948. Suomessa taas kesällä konsertoiva Neil Young syntyi 1945 ja Suomessa melkein joka vuosi vieraileva Jethro Tullin Ian Anderson 1947.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ehkä merkittävin poikkeus on progejätti Genesis, jonka kaikki jäsenet syntyivät vasta 1950 ja 1951.
Ennen kaikki oli siis paremmin ainakin pop-musiikissa. Vai oliko?
Tästä ei tarvitse kiistellä. Palataan asiaan kymmenen vuoden kuluttua. Veikkaan, että kaikkien edellä mainittujen levyistä otetaan juhlapainoksia myös vuonna 2026. Mutta otetaanko yhdenkään tämän päivän ykkösnimen julkaisusta?
uutiskirje 