Kirja Kun aika loppuu (WSOY 2015) sijoittuu 2030-luvun alun Helsinkiin. Nuori mies nimeltä Aslak ampuu kiikarikiväärillä ohikulkijoita Lasipalatsin katolta. Ekoterroristin ajatusmaailma on yhdistelmä Friedrich Nietzscheä ja Pentti Linkolaa: ihmiset ovat elinkelvottomia haittaeläimiä – ja heitä on liikaa.
Romaanin minäkertojat, äiti Laura ja sisar Aava, joutuvat vastakkain kauhean totuuden kanssa: poliisin piiritysrenkaan sisällä on heidän poikansa ja veljensä.
Elina Hirvonen halusi välttää helppoja selityksiä, sitä, että Aslakin ulkopuolisuus ja ahdistus tyhjentyisivät yhteen tai kahteen selkeästi osoitettavaan asiaan.
”Jos Pohjoismaat menettävät idealisminsa, maailmassa ei ole enää ketään.”
Laura-äiti luennoi ilmastonmuutoksesta yliopistolla, isä Eerik on ekoarkkitehti. Tiedostavat vanhemmat näkevät Aslakin hädän ja yrittävät parhaansa. Mutta jossain vaiheessa auttajatkin väsyvät ja hyvät ihmiset osoittautuvat voimattomiksi.
– On olemassa suruja ja kipuja, joihin kukaan ei voi vaikuttaa. Ihmiset ovat aina arvoituksia, elämä voi mennä raiteiltaan monella tapaa. Halusin rakentaa Aslakille perheen, jonka ongelmat eivät ole mitenkään poikkeuksellisia ja massiivisia, vaan sellaisia, joita kaikki joutuvat läpikäymään. En halunnut tehdä Aslakista hirviötä, vaan ihmisen, jonka huolen elonkehän tulevaisuudesta pystyn itsekin ymmärtämään, Hirvonen, 40, linjaa.
Hirvosen uusin romaani lähestyy samankaltaisia teemoja kuin kaksi edeltäjäänsä, Että hän muistaisi saman (Avain 2005) ja Kauimpana kuolemasta (Avain 2010): kipeitä perhesuhteita, sukupolvien yli ulottuvaa syyllisyyttä, sitä, miten asiat liittyvät yllättävillä tavoilla toisiinsa ja globaali todellisuus puskee läpi meidän keskiluokkaiseen elämäntapaamme. Ja nekin, jotka yrittävät tehdä maailmasta paremman, ovat kukin sisimmässään hajallaan ja yksin.
Kaukaa näkee lähelle
Kun aika loppuu -romaanin lähimenneisyydessä, siis meidän ajassamme, Aslakin perheellä on vielä yhteistä onnea ja maailmanparantamisen meininkiä. 2030-luvulle tultaessa ihmissuhteiden keskipakoisvoimat pauhaavat. Lauran ja Eerikin suhteeseen hiipivät puhumattomuus ja pettäminen.
Maailmalla Somalian, Syyrian ja Libyan konfliktit eivät ole oikeastaan koskaan loppuneet. Aavikoituminen ja puhtaan veden puute pakottavat ihmisiä sissiarmeijoihin tai ihmissalakuljettajien matkaan.
Hirvonen ei pidä kirjaansa niinkään perinteisenä dystopiana, vaan etäännytettynä kuvauksena omasta ajastamme. 2030-luku tarjoaa uuden perspektiivin normaalina, jokapäiväisinä ja muuttumattomina pitämiimme asioihin.
– Niin kuin taulua katsoessa pitää astua vähän kauemmas nähdäkseen paremmin. Meidät on kudottu säikeistä, joita emme edes tiedosta. Aikaisempien ja tulevien sukupolvien elämä hengittää meissä nyt.
Hirvonen käsittelee siis perieksistentialistisia inhimillisen vastuun teemoja: me nykyihmiset arkisine valintoinemme olemme niitä Lauroja ja Eerikejä. Meistä on osaltamme kiinni, millaisia 2030-luvun nuorista aikuisista tulee. Eikä kaikkeen voi millään vaikuttaa.
Valot kiinni
Hirvosen viesti on puhutteleva: ihminen tarvitsee toivoa – niin yksilötasolla, henkilökohtaisessa elämässään kuin laajemminkin, koko planeetan säilymisen kannalta. Muuten ei vain voi elää ja säilyä ihmisenä.
– Hyväosaisilla ihmisillä ei ole varaa kyynistyä. Sitä mantraa itselleni hoen. Juttelin juuri kahden syyrialaisen, Suomessa asuvan ystäväni kanssa. Heille Pohjoismaat ovat olleet se kolkka maailmassa, joka vaalii oikeudenmukaisuutta, hyvyyttä, yhdenvertaisuuden ja rauhan pyrkimyksiä. Nyt täällä on hallituksia, joita ei pahemmin kiinnosta sen paremmin sodan ratkaisu kuin pakolaisten hätä. Jos Pohjoismaat menettävät idealisminsa, maailmassa ei ole enää ketään.
Hirvosen mukaan pohjoismainen hyvinvointivaltio ansaitsisi kirkkaasti Nobelin rauhanpalkinnon.
– Onhan se yksi ihmiskunnan historian mielettömimpiä rauhanomaisia yhteiskuntakokeiluja: ihmisen lähtökohdat ja perhetausta eivät enää määrää hänen asemaansa. Jokaisella lapsella on oikeasti yhdenvertaiset mahdollisuudet.
Kirjailija-toimittaja-dokumentaristi Hirvonen pelkää monen nykylapsen ja 2030-luvun nuoren aikuisen puolesta.
– Yhdenvertaisuuden ideaali on jo romahtanut, koulujen on annettu eriytyä. Suomessa eri tavoin oirehtivat lapset ja perheet jätetään tosi yksin. Toisilla lapsilla ei ole varaa ostaa lahjaa kaverin synttäreille. Maahanmuuttajapoikien yksinäisyys voi olla totaalista ja rankkaa.
Hirvonen kehottaa tutustumaan kasvatuspsykologian dosentin, tietokirjailija Niina Junttilan teokseen Kavereita nolla (Tammi 2015).
Kun aika loppuu oli tekijälleen henkilökohtaisestikin rankka ja ravisteleva prosessi: Hirvonen ryhtyi urakkaansa, kun hänen esikoisensa oli kahden ja kuopus vastasyntynyt.
– Oli järjetöntä pienten lasten kanssa kirjoittaa tuollaista kirjaa, tavallaan läpikäydä vanhemmuuden pahinta painajaista: miltä tuntuu, jos omasta pojasta tulee joukko-surmaaja. Voin fyysisestikin pahoin kaiken koulusurmia ja lasten yksinäisyyttä käsittelevän materiaalin äärellä.
Hyvän nujertumattomuutta
Hirvonen ei juutu maailman vääryydessä piehtarointiin. Toivo ja tekemisen meininki voivat löytyä yllättävistä paikoista, vaikkapa 2030-luvun Mogadishusta.
Kun Aslak löytää internetin ekofasistien toimintaohjeet ja ääriryhmien petollisen lumon, hänen sisarensa kehityskulku on lohdullisempi. Romaanin alussa Aava on lääkäri ja kehitysyhteistyöntekijä, kyyninen ajelehtija, joka ei edes halua elämäänsä mitään kestävää.
Aava löytää somalialaisia naisia, joilla on mieletön halu rakentaa ympärilleen tavallisuutta, pyörittää arkea ja kasvattaa lapsia, vaikka olosuhteet olisivat millaiset tahansa.
– Aava kyllästyy vellomaan hyväosaisen länsimaisen ihmisen angstisessa kuplassaan ja menee mukaan siihen yhteisöön. Afrikassa ja Lähi-idässä tapaa sukupolvien yli jatkuneita vihollisuuksia, mutta myös ihmeellistä sitkeyttä ja hyvän nujertumattomuutta, Hirvonen innostuu.
Tai kuten Aava itse asian ilmaisee: ”Loputtoman väkivallan keskellä ei ole mitään tärkeämpää kuin puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.”
Nouseva Afrikka
Afrikka nähdään usein loputtomien sotien ja HIV-epidemian maanosana. Hirvonen asui miehensä Ilpo Kiiskisen kanssa vuodet 2007–2009 Sambiassa. Mies teki hommia YK:n kehitysohjelma UNDP:n tiedottajana, Hirvonen autteli ”yleishäslärinä” paikallista elokuvateollisuutta alkuun.
– Sambia on tosi köyhä, mutta vakaa maa poliittisesti levottoman alueen keskellä. Kun menimme sinne, paikallinen elokuvanteko oli olematonta. No meillä oli yhden sambialaisohjaajan ja muutaman suomalaisen kanssa projekti, jonka puitteissa tehtiin pitkä elokuva ja koulutettiin paikallisia nuoria. Nyt kaikki ne nuoret ovat perustaneet omat yrityksensä! Siellä on paljon potentiaalia, kaksi-kolmikymppisten sukupolvea, jotka eivät enää halua velloa vanhempiensa ongelmissa. Tarvitaan vain pikkuinen impulssi ja vähän rakenteellista tukea, Hirvonen iloitsee.
Hirvosen Afrikkaan mahtuu kodittomia liimanhaistajanuoria, lahkolaisuutta ja taikauskoa, mutta myös elämisen iloa, värikästä bilekulttuuria, koulutettua ja tiedonhaluista keskiluokkaa.
Eteläisessä Afrikassa on jo pitkään eletty talousbuumia, Nigerian Nollywood on mennyt Hollywoodin ohi globaalina elokuvakeskuksena.
Lepakon ja Lahden 1990-luvun alun punk-piireistä yhtiövallan vastaisen herätyksensä saanut ikiaktivisti Hirvonen seuraa talouslehtiä antaumuksella. Kiinan ja Intian ohella maailmantalouden tulevaisuuden veturiksi on puskemassa Afrikka.
– Jos olisin sijoitusneuvoja tai yrityskonsultti, kehottaisin asiakkaitani tähyilemään sinnepäin. Toivottavasti Afrikan nousun kääntöpuolena ei tule sisäänpäin kääntyvää, nationalismiin uppoavaa, näivettyvää Eurooppaa. Maanosa, josta olen tällä hetkellä eniten huolissani, on tämä omamme.
uutiskirje 
