Aika ajoin tutkimukselta vaaditaan enemmän yhteiskunnallista relevanssia. Ei vähiten viime vuosien Suomessa, niin puheiden kuin tekojen tasolla. Tutkimuksen relevanssia vaativia on helppo ymmärtää, syytäähän yhteiskunta merkittäviä määrärahoja tutkimuksen tekoon.
Relevanssin vaatimus on kuitenkin ongelmallinen. Olen kuullut sellaisia äänenpainoja, että tutkimuksen pitäisi tukea talouskasvua. Vaikka tähän näkemykseen yhtyisi, ei ole selvää mitä siitä seuraa. Pitäisikö tutkimusrahoituksen painottua teknologisiin ja kaupallisiin innovaatioihin? Pitäisikö keskittyä biotieteisiin vai kenties pyrkiä uudelleen IT-teknologiajohtajaksi?
Vaikka oltaisiinkin sitä mieltä, että tutkimusrahoituksen tulisi painottua talouskasvua tukevaan tutkimukseen, siitä ei seuraa kuin tukku lisäkysymyksiä. Mikä satsaus todennäköisimmin onnistuu? Mikä satsaus onnistuessaan olisi helpoiten muunneltavissa käytännön sovellukseksi? Mikä taas poikisi suurimmat tuotot?
Tutkimuksen rahoituksessa suunnitelmatalous ei oikein toimi.
Ongelma on ainakin pinnallisesti se, että kukaan ei voi tietää vastauksia noihin kysymyksiin. Ongelma on kuitenkin tätä syvempi. Meidän kun on nyt varsin vaikea tietää mitkä ongelmat tulee ratkaista edes keskipitkällä, noin viiden vuoden tähtäimellä.
Kollegani puuhasi 1980-luvun lopulla yhteispohjoismaista työttömyyshanketta. Suomessa rahoittajat totesivat tylysti, että työttömyys oli menneen maailman ongelma, työvoimapula kun oli Suomen varsinainen haaste. 1990-luvun talous- ja sosiaalihistoria tuoreessa muistissa tuo tuntuu hirtehiseltä, mutta ongelma on aito. Tutkimuksen rahoituksessa suunnitelmatalous ei oikein toimi. Mikä on vaihtoehto rahoituksen suuntaamiselle yhteiskunnallisen relevanssin mukaan?
Ainoa toimiva ratkaisu on rahoittaa tutkimusta laajalti ja hyödyntää tutkijayhteisön sisäistä arviointia siitä, mikä on korkealaatuista tutkimusta ja mikä ei. Toki on tehtävä vaikeita päätöksiä siitä, missä määrin suunnata varoja esimerkiksi luonnontieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin.
Mutta varsinainen pointti on tämä. Jos rahoitamme laajaa ja rikasta tutkimuskenttää, löytyy siitä uuden, ennalta-arvaamattoman ongelman putkahtaessa esiin paljon todennäköisemmin osaamista, jonka turvin ongelma voidaan kohdata.
Aiemmin hyödyttömäksi koettu tutkimus muuttuukin olosuhteitten muuttuessa varsin hyödylliseksi. Sitä pohjoismaista työttömyysprojektia olisi siis kannattanut näin jälkeenpäin ajatellen tukea, vaikka se silloin hyödyttömältä vaikutti.
Kirjoittaja on VATT:n ja Helsingin yliopiston yhteinen julkistalouden professori.
uutiskirje 