Näyttelykokemus on yksityinen. Jaettunakin keskustelut elävät omaa elämäänsä omassa päässä. Parhaat kokemukset ovat voimakkaita ja aiheuttavat itsereflektion ryöppyjä, jotka muuttavat peruuttamattomasti elämän suuntaa. Kyse voi olla abstraktin taiteen voimasta, joka saa katsomaan maailmaa toisin tai yhteiskuntakriittisen taiteen voimasta, joka saa olemaan maailmassa toisin.
Näin minulle taas kävi tutustuttuani Poliittisen valokuvan festivaalin (PVF) tämänvuotiseen tarjontaan. Teemana on ruoka.
Aloin miettiä omaa suhdettani ruokaan ja varsinkin sen poliittisia ulottuvuuksia. Ruoan politiikka oli minulle pitkään vain pintatasoa. Muistan vieläkin, kuinka opiskelijapoikana itketin äitiäni, kun hän tarjosi minulle israelilaisia appelsiineja evääksi: ”Minä en syö palestiinalaislasten verta!”
Nykyään olen kuusikymppinen äijä. Olen yrittänyt ottaa selvää ruoan laajemmista poliittisista kytkennöistä vasta kymmenisen vuotta. Tiedon lisääntymisen tuska on myös konkretisoitunut uudella tavalla. Ikäviä yllätyksiä tulee jatkuvasti.
Olen tapellut terveyteni kanssa ja olen iloinnut esimerkiksi siitä, että ruokavaliossani lisääntyneen avokadon pehmeät rasvat ja antioksidantit ovat minulle tärkeitä monellakin tapaa – muun muassa kohonneen kolesterolini takia. Kaiken kukkuraksi pidän avokadosta.
Mutta mitä nyt? Olen vasta vähän aikaa sitten tullut tietoiseksi avokadon poliittisista ja ekologisista ulottuvuuksista. Avokado on ympäristölle haitallinen raaka-aine. Kilon tuottamiseen tarvitaan noin tuhat litraa vettä alueilla, jotka kärsivät vesipulasta. Meksikossa tuotetaan nykyisin niin sanottuja veriavokadoja, kun mafia on ottanut haltuunsa tuottavan bisneksen. Siis boikottiin!
Eilen opin, että yhden taatelikilon tuottaminen vaatii peräti 3 000 litraa vettä. Siis boikottiin!
Olen oppinut, että valinnoilla on vaikutusta. Samalla on kuitenkin turhauttavaa, että Nestlé porskuttaa yhä voimallisemmin, vaikka olen yrittänyt boikotoida sitä jo kymmenisen vuotta. Pikkusievää hifistelyähän se tuntuu olevan: minäkin vaihdoin lempikivennäisveteni San Pellegrinon georgialaiseen Borjomiin, kun luin Nestlén ostaneen sen.
Olen miettinyt, että pitäisikö nyt paneutua Etelä-Ossetian ja Abhasian tilanteeseen. Valitsinkohan sittenkään eettisesti oikein?
Ongelmallista on se, että ruokateollisuuden ja politiikan välimaasto on yksi lobatuimmista alueista. Vakuuttavia tutkimuksia puolesta ja vastaan ilmestyy koko ajan, eikä kuluttajan ole helppoa saada asioihin selvyyttä. Kuka tutkii ja kenen laskuun?
Faktoja voidaan esittää monella tavalla, ja jo pelkästään tilastollisten muuttujien valinta on täynnä politiikkaa. Tuloksia ei tarvitse edes vääristellä räikeästi, koska ne saadaan puhumaan halutulla tavalla numeerisina faktoina.
Näitä asioita käsittelee PVF. Vaikka näyttelypaikkoja on kolme – Suomen valokuvataiteen museo (3.2.–29.4.), Stoa (4.2.–30.3.) ja Virka-galleria (22.2.–8.5.) – ja niissä runsaasti tilaa, ei tälläkään kattauksella saada aikaiseksi kuin joitain tulokulmia tähän jättimäiseen ja tulevaisuuteemme liittyvään problematiikkaan. Festivaali esittelee dokumentaarisin valokuvin vaikutuksia, joita ruoantuotannolla on ympäristöön, valtasuhteisiin, talouteen, politiikkaan ja epätasa-arvoiseen varallisuuden jakautumiseen.
Puutarhurivaimoni, joka minua näissä asioissa opettaa, on korostanut, että perusasioita ja tavoitteita on kaksi: sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja maan hoitaminen ekologisesti kestävästi. Kyse on koko elollisuudesta, johon liittyy monimuotoisuuden säilyttäminen tuleville sukupolville.
Nykymaailmassa molemmat tavoitteet ovat kaukaisia haaveita, ja täysin päinvastaiset kehityskulut jylläävät. Tämä koskee myös demokraattista maailmaa, missä demokratia ei näillä alueilla tunnu toteutuvan.
Festivaalin taiteelliset johtajat Anna-Kaisa Rastenberger ja Sanni Seppo: ”Käytimme festivaalia valmistellessamme työnimeä ’postdemokraattinen ruoka’. Postdemokratia tarkoittaa sitä, että näennäisesti demokraattisissakin yhteiskunnissa päätöksenteko tapahtuu entistä useammin piilossa, demokraattisen systeemin ulkopuolella. Tieto päätösten perusteista ei ole äänestäjien tavoitettavissa. Ruoalle on käynyt samoin.” Näinhän Suomessakin tapahtuu koko ajan.
Festivaalin valokuvaajat esittävät pahoja kysymyksiä ja havaintoja. Näin argentiinalainen Pablo Ernesto Piovano: ”Jos ruoantuotanto on suuryritysten käsissä, niiden käsissä on myös terveytemme. Ja jos ne hallitsevat terveyttämme, on niillä myös vapautemme.” Tähän lisäisin kääntöpuolena vielä kyllä sairauden ja lääketeollisuuden.
Näin sveitsiläinen Yann Mingard: ”Maailmassa on meneillään kamppailu yhteisestä perinnöstämme: siemenistä, kasveista, datasta jne. Onko kyseessä yhteinen vai yksityinen omaisuus?”
Kyllä tässä pää pakahtuu. Silti tiedän, että juuri näitä asioita on mietittävä ja ennen kaikkea yritettävä muuttaa paremmaksi, jos haluaa, että jälkeläisillänikin olisi maa, missä ja mistä elää.
Tässä suhteessa festivaali ampuukin itseään valitettavasti vähän jalkaan. Sillä on vahvoja pedagogisia tavoitteita, mutta pelkkä shokkiefekti ei riitä. Missä ovat dokumentit vaihtoehdoista, onnistuneista kehityskuluista, toivoa antavista ideoista?
Niitä tarvittaisiin yhtä kipeästi kuin tietoa siitä, että maailma on paska. Toivottavasti tämä tulee esiin festivaalin työpajoissa ja tuottaa edes myöhemmin kaipaamiani tuloksia.
Kirjoittaja on lähinnä kuvataiteen alueella työskentelevä kulttuurialan prekaari, jonka eduskunta määritteli vastoin hänen tahtoaan yrittäjäksi 1.1.2016 alkaen.
uutiskirje 
