Tuula-Liina Varis
Vajaan kymmenen sentin uutinen viime viikon torstain Hesarissa kertoi, että eduskunta oli edellisenä päivänä lakkauttanut läänit äänin 88-63. Poissa äänestyksestä oli 48, nafti neljännes kansanedustajista. Koko oppositio vaati turhaan aluehallinnon uudistusesityksen peruuttamista.
Maakuntalehdessämme Karjalaisessa uutinen oli niinikään yhdellä palstalla, mutta taisi olla sentin pitempi.
Näin hävisi napin painalluksella maasta ja maailmasta vuosisatainen, perinteikäs instituutio. Lehteä aamupalan ääressä silmäilevä kiireinen kansalainen ei välttämättä sitä edes noteerannut.
Varmaa oli, että kansa ja virkamiehet vieraantuivat toisistaan suurlääniuudistuksessa. Päätöksenteko etääntyi kansalaisista.
Vainaja haudataan hiljaisuudessa, jonka täydellisyys hämmästyttää, kun ottaa huomioon tapahtuman historiallisuuden ja uudistuksen merkityksen tavalliselle kansalaiselle. 1. 1. 2010 lähtien se vaikuttaa jokaisen kansalaisen arkeen asuinpaikasta riippumatta.
Tiedätkö, mihin vuoden vaihteen jälkeen menet hoitamaan niitä asioitasi, jotka tähän asti olet tottunut hoitamaan lääninhallinnon virastoissa?
Minä en tiedä. Itse asiassa minulla ei ole aavistustakaan.
Läänien hiljaiset hautajaiset ovat sitäkin merkillisemmät, kun muistaa millaisen metakan synnytti 1990-luvun aluehallintouudistus, jossa muodostettiin viisi suurlääniä. Siinä meni myös Pohjois-Karjalan lääni, vaikka vastaan tapeltiin nyrkit savessa. Läänin lopettaminen nosti kiukkuisen kansanliikkeen, mielenosoituksia pidettiin ja maakuntamedia osallistui aktiivisesti keskusteluun. Lopettamisen näkyviin vastustajiin kuuluivat mm. maaherra Esa Timonen ja Pohjois-Karjalan tuolloinen maakuntajohtaja Tarja Cronberg, vaikka Timonen oli jo eläkkeellä ja vaikka Cronbergin olisi oman organisaationsa kannalta ollut edullista kuulua uudistuksen puoltajiin.
Monet muutkin maaherrat, mm. Keski-Suomen Kalevi Kivistö olivat vastarinnan kärjessä.
Silloinen hallintoministeri Jouni Backman sai Pohjois-Karjalassa haukkumanimen Paskman, eikä se kaikkien suussa liene vieläkään muuksi muuttunut.
Kyllä me silloin oltiin vihaisia! Paskman tuli vasiten puhumaan pohjoiskarjalaiselle kansalle uudistuksen edullisuudesta ja autuaallisuudesta, mutta me vain buuattiin.
Oli hienoa, kun maaherrat monin tavoin ottivat kantaa tähän perustavanlaatuiseen muutokseen aluehallinnossa. Nyt heistä ei kukaan ole inahtanut eikä älähtänyt, vaikka muutos on vieläkin suurempi ja koskee paljon suurempaa osaa valtionhallinnon henkilöstöstä ja kaikkia hallinnon sektoreita ympäristö- ja työvoimahallinnosta kulttuurin alueorganisaatioihin.
1990-luvulla myös lääninhallitusten henkilöstö piti meteliä työpaikoistaan. Miksi se nyt on ihan hiljaa, vaikka aluehallintouudistukseen on liitetty valtion tuottavuusohjelma? Se leikkaa työpaikkoja takuuvarmasti varsinkin aloilta, joilla ns. kenttäväkeä on paljon, kuten esimerkiksi ympäristöhallinnosta ja työvoimahallinnosta.
Koska meidän mies oli lääninhallituksen virkamies, meillä tiedettiin paljon siitä, miten henkilöstöä kohdeltiin uudistuksen yhteydessä. Sitä kohdeltiin huonosti. Sitä informoitiin liian vähän ja myöhään, sen kanssa ei neuvoteltu, sen uudelleen organisointi sujui huonosti, sen sopeutumisesta ja jaksamisesta huolehdittiin huonosti. Sen työolosuhteet heikkenivät huomattavasti mm. pakollisen matkustelun lisääntymisen takia. Suuret organisatoriset muutokset merkitsevät aina henkilöstölle valtavaa stressiä. Jos sopeutuminen uuteen hoidetaan ihmisistä piittaamatta, jälkivaikutukset voivat kestää vuosia.
Jos jotain niin ainakin se olisi pitänyt oppia edellisestä aluehallintouudistuksesta.
Onkohan opittu? Odottaako uuteen järjestykseen rysäyksellä siirrettävä henkilöstö nyt uusia haasteita innolla vai epävarmana, pelko mahaa kouristaen?
Varmaa oli, että kansa ja virkamiehet vieraantuivat toisistaan suurlääniuudistuksessa. Päätöksenteko etääntyi kansalaisista. Fyysisestikin ovet sulkeutuivat kansalaisen nenän edestä. Valtion virastotalo Joensuussa oli ollut suhteellisen avointa julkista tilaa, mutta pian Timosen eläkkeelle lähdön jälkeen ovet paukahtivat lukkoon. Tehokas hälytysjärjestelmä alkoi suojella virkamiestä kansalaisilta.
Media on ollut hämmästyttävän vähän kiinnostunut aluehallinnon uudistuksesta. Täytyy kyllä myöntää, että 90-luvullakin varsinkin valtakunnan median kiinnostus oli hyvin pinnallista ja kiteytyi jankutukseen siitä, että läänejään puolustavat maaherrat halusivat vain säilyttää oman asemansa ja suuren virkapalkkansa.
Mediaa ei kiinnosta, kun nykyinen aluehallintouudistus on niin vaikeasti hahmottuva, arveli eräs politiikan asiantuntija. On varmasti totta, ainakin itselleni uudistus on hahmottunut tosi vaikeasti, jos ollenkaan. Mutta eikö journalismin ylevän informaatiotehtävän mukaisesti median pitäisi tarttua kaksin käsin juuri vaikeasti hahmottuvaan ja tehdä siitä selvää?
Kuulemani asiantuntija ei ole kyyninen ihminen, ei sinne päinkään, mutta hän arveli, että uudistuksesta olisi pitänyt nostaa semmoinen riita ja rähinä, joka olisi henkilöitynyt joihinkin poliitikkoihin. Mistä johtuu, ettei niin ole käynyt? Eikö uudistusta in corpore vastustaneesta oppositiosta ole löytynyt tarpeeksi rähinämielistä, myös median kannalta kiinnostavaa keskustelijaa?
Vai olisiko niin, että edellisen aluehallintouudistuksen seurauksensa alueellinen päätöksenteko jo karkasi niin etäälle kansalaisesta sekä fyysisesti että mentaalisesti, että meitä ei yksinkertaisesti vain kiinnosta? Ja kun kansaa ei kiinnosta, ei kiinnosta mediaakaan, vai miten päin se menee?
Terve, ääneen ilmaistu epäluuloisuus olisi aina paikallaan. Edellistä suurta uudistusta perusteltiin valtavilla säästöillä. Jälkeenpäin mitattaessa voitiin todeta, ettei säästöjä juuri koitunut. Mutta siitä puhuttiin tietenkin hyvin pienin kirjaimin. Uutta uudistusta puolustetaan samoin perustein. Ans kattoo kuinka käy. Jos nyt ketä enää sitten kiinnostaa sekään.
Kirjoittaja on joensuulainen toimittaja ja kirjailija.
uutiskirje 
