Vietin juuri reilun viikon konferensseissa San Franciscossa. Akateeminen norsunluutorni materialisoitui neljäksi päiväksi kaupungin keskustaan, kun tutkijat kokoontuivat kansainvälisen politiikan suurimpaan ja tärkeimpään konferenssiin, joka järjestetään vuosittain Pohjois-Amerikassa. Yli 6 000 tutkijaa parveili jättimäisessä konferenssihotellissa, jonka kakofonisessa aulassa sai etsiä värin pilkahduksia pukumiesten seasta.
Tutkijat kulkevat nelisatasivuinen ohjelmakirja kainalossaan ja nimilappu kaulassaan paneelista toiseen. Iltaisin minglataan erinäisissä cocktail-tilaisuus -tyyppisissä tapahtumissa. All male -paneelit tulivat taas lihaksi monissa saleissa, vaikka ohjelmatoimikuntia oli painokkaasti ohjeistettu kiinnittämään huomiota kokoonpanojen monimuotoisuuteen.
Paljon on vielä työtä tehtävänä, että muidenkin kun valkoisten pukumiesten osaaminen saadaan esiin. Se, että asiantuntijuus näyttää tarrautuvan erityisesti valkoisen keski-ikäisen (ja sitä vanhemman miehen) kehoon, johtaa muiden osaamisen sivuuttamiseen.
Ina Mikkola kirjoitti terävästi Ylen kolumnissaan, miten kapea naiskuva estää tunnistamasta naistoimittajien osaamista. Hän haastoi meitä kaikkia skarppaamaan, suhtautumaan avoimemmin ja näkemään pintaa syvemmälle, kun arvioimme toistemme osaamista.
Kapean ihmiskuvan avulla voidaan toki ylläpitää olemassa olevia valtarakenteita ja hierarkioita, kun vaan tietyntyyppisille hahmoille suodaan asiantuntijuus.
Yliopistomaailma on täynnä hierarkioita. On kansainvälisesti tunnettuja huippuyliopistoja ja tieteenalan TOP 10 -lehtiä, joihin kaikkien pitäisi pyrkiä. Jos ei pyri, aina tulee joku muu, joka ajaa ohi. Kollektiivisesti ylläpidämme mielikuvaa siitä, mitkä ja ketkä ovat huipulla, ja että vain huipulla ololla on merkitystä.
Hierarkiat konkretisoituvat konferensseissa siinä minkäkokoisessa huoneessa kukin pääsee esiintymään. Tärkeimpinä pidetyille aiheille ja ihmisille on varattu suurimmat salit, joihin mahtuu yleisöä useampi sata ihmistä. Toiset joutuvat esittelemään tutkimustaan hotellihuoneessa, johon mahtuu yleisöksi hädin tuskin parikymmentä ihmistä.
Akateeminen toimintakulttuuri on omiaan saamaan jotkut hylkäämään koko tämän pelin. Sitkeässä elää luulo, että ihminen karaistuu ja ajattelu paranee, kun oppii puolustamaan työtään kusipäisiä kommentteja vastaan. Minä en ole koskaan uskonut väitettä.
Millainen ansio on oppia toistamaan samaa, muita lannistavaa käyttäytymismallia? Ja onko varmaa, että parhaat kyvyt ja ajattelijat hioutuvat timantinkoviksi tässä prässissä? Vai olisiko sittenkin niin, että tapa suosii tietyn luonteisia ihmisiä, eikä välttämättä auta löytämään kaikkia lahjakkaita ajattelijoita ja tutkijoita?
Vaarana on, että matkalla kadotetaan monia kyvykkäitä ihmisiä. On helpompaa ajatella, että heistä ei ollut siihen, kuin katsoa peiliin ja miettiä uusia toimintatapoja.
Toisaalta, näillä akateemisilla hierarkioilla on lopulta merkitystä vain kovin pienelle piirille. Yliopistomaailma on etuoikeutettujen ihmisten hiekkalaatikko, jonne kovin harvalla on pääsyä.
Sitkeässä elää luulo, että ajattelu paranee, kun oppii puolustamaan työtään kusipäisiä kommentteja vastaan.
Paljon karumpi kuin mitkään akateemiset jakolinjat on se eteen piirtyvä hierarkia, jossa pääasiassa valkoiset pukumiehet kolistelevat egojaan isojen salien lavoilla samaan aikaan kun ei-valkoiset univormuissaan siivoavat, roudaavat kalusteita ja tarjoilevat – tekevät kaiken sen konkreettisen työn, että norsunluutorni pysyy pystyssä ja toimivana.
Tämä hierarkia on niin normalisoitunut, että moni ei edes varsinaisesti huomaa sen olemassaoloa ja kohtelee toisia ihmisiä sen mukaisesti. Eräs konferenssiin osallistunut tutkija raportoi Twitterissä, kuinka häntä oli toistuvasti luultu hotellin henkilökunnaksi. Siis kollegat muun muassa pyysivät häntä korjaamaan astioita pöydästä, koska ihonvärin perusteella olettivat hänen olevan palvelusväkeä eikä suinkaan yksi meistä tutkijoista.
Jos rodullistetut hierarkiat työnjaossa pistivät silmiin konferenssihotellin käytäviä kulkiessa ja paneeleja kuunnellessa, vielä raadollisempi oli kontrasti, kun siirtyi pukumiesten laumojen keskeltä hotellista ulos kadulle. San Francisco ei kenties ole kaupunki, josta ensimmäisenä tulee mieleen karu köyhyys ja kodittomuus. Juuri siksikin kontrasti on niin raju.
Kaupungin kaduilla näkyy kouriintuntuvasti mitä tapahtuu kun yhteiskunnan turvaverkkoja ei ole. Lähes joka kadunpätkällä majailee joku asunnoton, joista monet ovat todella huonossa kunnossa. Kaduilla kulkeminen tuo mieleen jonkun dystopianovellin, mutta on totisinta totta.
Maassa, jossa jokaisen oletetaan olevan oman onnensa seppä, on monien helppo sulkea silmät ja ajatella, että on kelkasta tippuneiden omaa syytä, etteivät he ole pärjänneet. Yhteiskunnan turvaverkot on ollut helppo purkaa, kun sekä menestyksestä että pärjäämättömyydestä voidaan vastuuttaa vain yksilö itse.
Saavuin takaisin Suomeen ja ensimmäinen otsikko, jonka näin käsitteli sotea, ja sitä miten meitä aletaan pisteyttää sen mukaan, miten paljon rasitamme terveydenhuoltoa. On kuvaavaa, että terveydenhuoltojärjestelmä on tässä ensisijainen ja me kansalaiset sille alisteisia rasitteita.
Viime vuosina on vallalle nostettu ihmiskuva, jossa ihmiset ovat olemassa yhteiskuntaa varten. Jokaisen yksilön ihmisarvo määräytyy vain suhteessa siihen, miten hän pystyy tuottamaan yhteiskunnalle kilpailukykyä. Se on sekä surullista että raivostuttavaa.
Yhteiskunnan pitäisi olla olemassa meitä varten eikä toisinpäin.
Vaatii paljon työtä, että ihmisarvo saadaan itsearvoiseksi ja yhteiskunta palvelemaan meitä kaikkia. Mutta vaihtoehtoja ei ole, jos dystopiaan luisuminen halutaan välttää.
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun perustaja.
uutiskirje 
