Kansallisfilosofi J. V. Snellmanin jälkikasvu on Suomessa runsas ja rehevä. Mallitoimiston johtaja Laila Snellman on pitänyt suvun kiitettävästi otsikoissa, mutta Lailan sijasta nostan nyt esiin hänen isoisänsä Teon, diplomaatin, kirjailijan ja vegetaristin, joka kuoli vuonna 1977 julkaistuaan vähän aiemmin Paastoamalla terveeksi -teoksen.
Hyvää sukua oli myös Reino Rauanheimo, alkuaan Järnefelt. Kuolinvuoteensa 1953 saakka Rauanheimo työskenteli WSOY:n kustannusvirkailijana ja kirjoitti siinä sivussa useita historiaan ja teolliseen maailmaan sijoittuvia romaaneja, viimeisimmät niistä sodan päätyttyä.
Kolmas aatelinen kynäilijä oli vuonna 1947 kuollut Bertel Gripenberg, jolle puuhattiin 1930-luvun alussa Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Gripenberg uskoi harvainvaltaan, ihaili miehekkäitä hyveitä ja ylisti runoissaan eroottista hurmosta, mutta palvottua muusaansa Elli Tompuria hän ei saanut vihille.
Monessa sivistyskodissa vaalittiin hiljaisia natsi-sympatioita, mutta eräät kirjailijat tekivät asiasta täysin julkisen.
Snellmania, Rauanheimoa ja Gripenbergiä yhdisti kirjallisuus ja aateluus, mutta tämän lisäksi heidän poliittiset intohimonsa kuohuivat samaan suuntaan: he olivat natseja. Gripenbergin tapauksessa asiaa on kuitenkin vähätelty, sillä eräiden todistajalausuntojen mukaan hän inhosi niin syvästi sosialisteja, ettei kyennyt hyväksymään edes kansallissosialismia.
Kun Teo Snellmanin diplomaattinen ura kariutui törkeään skandaaliin, hän alkoi syyttää juutalaisia ja kirjoitella ikäviä. Vuonna 1940 Snellman perusti oman viikkolehden, Vapaan Suomen, ja sen ympärille syntyi sitten natsihenkinen Kansallisen Uudistustyön Työjärjestö, KUT.
KUT:n äänekkäimpiä propagandisteja oli Artturi Vuorimaa, vaarallinen muiluttaja ja vastenmielinen kirjailija. Sota ei katkaissut Vuorimaankaan uraa, vaan hän julkaisi muistelmansa ja pääsi kulttuurihistoriaan haastamalla oikeuteen Arvo Salon, joka oli lainannut Lapualaisoopperaan hänen tekstiään. Vuorimaa luonnollisesti voitti jutun.
Nopeasti KUT jyrkkeni Suomen Kansallissosialistiseksi Työjärjestöksi, SKT:ksi, joka otti käyttöönsä hakaristitunnukset. SKT halusi poistaa maasta juutalaiset, estää rotujenväliset avioliitot ja saattaa voimaan sensuurin. Hegeliläisiä oppeja ajanut isoisä J. V. Snellman korotettiin Suomen ensimmäiseksi kansallissosialistiksi.
Reino Rauanheimo kuului puolestaan Arvi Kalstan perustamaan Kansallissosialistien Järjestöön, jonka lyhenne oli KSJ. Kuppikuntien välit olivat arvatenkin huonot: kalstalaiset pitivät Teo Snellmania aivan pilipalinatsina ja IKL:n sopuilu otti hermoon. KSJ myi Hitlerin kuvia, värväsi väkeä SS-joukkoihin ja perusti useita paikallisosastoja, yhden näistä Hyvinkäälle.
Jokaisen järkevän ihmisen olisi luullut kavahtavan Kalstaa, jonka julmuus oli suututtanut jopa kansalaissodan valkoisen päällikön, mutta jatkosodan alla Kiilan ihmelapsi, vasemmistolainen kirjailija Jarno Pennanen otti Kalstaan yhteyttä ja ehdotti lähempää tuttavuutta.
Saksalaisten raaka uho oli ilmeisesti säikäyttänyt Pennasen, joten hän saarnasi Maan Turvan agitaattorina ja varmisteli selustaansa. Kun jatkosota sitten syttyi, Pennanen päätyi kuitenkin rintaman sijasta kaltereiden taa. WSOY:n maksama kuukausipalkka tosin helpotti kärsimyksiä.
Poliittisille harhapoluille haksahti myös toinen kiilalainen, runoilija Viljo Kajava. Vaikka Kajavaa on turha verrata hyytävään Bertel Gripenbergiin, Vapaan Suomen avustajaan, Aseveli-lehden toimittaminen oli aika kaukana vasemmistoälymystön perinteisestä rauhantyöstä.
Monessa sivistyskodissa vaalittiin hiljaisia natsisympatioita, mutta eräät kirjailijat tekivät asiasta täysin julkisen. Kun silmäillään Weimarin kirjailijakokouksen osanottajalistaa syksyltä 1942 ja Euroopan kirjailijaliiton, natsiorganisaation, jäsenluetteloa, vastaan tulee samoja suomalaisnimiä.
Örnulf Tigerstedt, ”fasismin ja natsismin lyyrinen lipunkantaja”, oli räikeimpiä myötäilijöitä, mutta vahvasti aatteen takana oli myös V. A. Koskenniemi, Euroopan kirjailijaliiton varapuheenjohtaja. Suomen osastoa taas johti Arvi Kivimaa.
Mika Waltari häiriköi kännipäissään Weimarissa eikä Tito Collianderkaan lasiin pelkästään sylkenyt, mutta Maila Talvio oli varmasti totisella naamalla kuten kai Yrjö Soinikin, Agapetuksen roolistaan huolimatta. Viljo Kajava oli paikalla ja viihtyi tässä seurakunnassa kuin kala vedessä.
Taidevaras Alfred Rosenbergiä suomentanut Aune Lindström masinoi vuonna 1943 Saksaan naistaiteilijoiden näyttelyn, kuten viime keväänä moneen otteeseen kuultiin, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt se retki, jonka suomalainen elokuva-alan valtuuskunta teki vuonna 1942. Mukana olivat filmitaivaan kirkkaimmat tähdet, Leif Wager, Regina Linnanheimo, Irma Seikkula, Helena Kara ja tämän puoliso Hannu Leminen.
Vieraita kestittiin ruhtinaallisesti. Hotellihuoneet ja salonkivaunut olivat loistoluokkaa, vuoteissa baldakiinit ja hienot pitsit, samppanja ja vodka lainehtivat, merilohta lennätettiin miehitetystä Oslosta, punaisia mattoja rullattiin, liput liehuivat, fanfaarit raikuivat. Yksistään suklaa olisi riittänyt hurmaamaan sota-ajan niukkuuteen tottuneet ujot suomalaiset.
Berliinissä tutustuttiin propagandaministeri Joseph Goebbelsin kotioloihin. Perheenpää myhäili, takassa paloi tuli, teekupit kilahtelivat vaimeasti, taustalla soi vieno musiikki. Atleettinen nuorisotoimenjohtaja Baldur von Schirach lumosi puolestaan Wienissä. Baldur lateli palturia, vitsaili, nauratti; vielä oli hymy herkässä.
Natsikomennon kannattajiksi kokemattomia matkalaisia ei voi tietenkään leimata, mutta olipa seassa yksi, joka kuunteli isäntien mainospuheita poikkeuksellisen tarkasti. Hän oli Ilmari Unho, IKL:n mustapaitainen soturi, piirisihteeri ja suurmieselokuvien ohjaaja.
Unhon menestys jatkui sodan jälkeen eikä toistenkaan fasistien likapyykkiä ryhdytty pesemään. Puna-armeijan kuoro kävi pikimmiten laulaa luikauttamassa, mutta muuten Suomen kulttuurielämä lipui akateemikko Koskenniemen johdolla vanhassa oikeistouomassaan. Kun Helsingissä järjestettiin olympialaiset, pidettiin itsestään selvänä, että elokuvauksesta vastaisi natsien oma Leni Riefenstahl.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 