Populismin hyökyaalto on vyörynyt yli maailman 2000-luvun aikana, eikä sille näy pysäyttäjää.
Aggressiivisen populismin nousu on kiusallinen ilmiö varsinkin liberaalille ajattelulle, joka julisti Berliinin muurin murtumisen jälkeen ideologisen vastakkainasettelun väistyneen uuden harmonian ja vaurauden aikakauden tieltä.
Liberaalien perusväittämä kuului, että itseohjautuvat markkinat ja sääntelyn ikeestä vapautetut pääomaliikkeet olisivat kuin nousuvesi, joka nostaa lopulta kaikki veneet pintaan.
Kukoistuksen ajan piti siis koittaa, kunhan vain talous rajattaisiin politiikan ulkopuolelle ja jätettäisiin rauhaan.
Taloutta onkin 1990-luvulta lähtien vapautettu sääntelystä, mutta vapaampi talous ei ole jakanut hedelmiään tasaisesti. Sääntelyn ikeestä vapautunut kapitalismi on kasannut käsittämättömiä rikkauksia jo ennestään superrikkaalle globaalille eliitille, kun taas keskiluokka on kutistunut ja heikentynyt varsinkin länsimaissa.
Talouden vapauttamista kuitenkin perusteltiin väittämällä, että poliittisesta kontrollista vapaa talous hyödyttäisi erityisesti köyhimpiä ihmisiä.
Esimerkiksi finanssisektorin sääntelyn purkamista perusteltiin Yhdysvalloissa siten, että palkkadeflaation kurjistama työväenluokkakin pääsisi vaurastumaan hankkimalla arvoaan kasvattavaa asunto-omaisuutta velaksi.
Holtiton subprime-luototus ja luottojen niputtaminen myrkyllisiksi arvopapereiksi synnyttivät kuitenkin finanssikriisin, jonka maksajiksi pantiin keskiluokka ja köyhälistö.
2000-luvun kuluessa vaurauden jakautuminen on vääristynyt niin pahasti, että maailman 26 rikkaimman ihmisen omaisuus on tällä hetkellä yhtä suuri kuin maailman väestön köyhemmän puolikkaan.
Globalisaatio on ehkä helpottanut maailman kaikkein köyhimpien asemaa vähentämällä absoluuttista köyhyyttä, mutta se on samalla heikentänyt länsimaista keskiluokkaa ja hyödyttänyt kaikkein eniten maailman rikkaimpia.
Liberalistinen globalisaatio on varsinkin länsimaissa ollut kuin tsunami, joka on iskenyt keskiluokkaan ja työväkeen. Globalisaatio ei ole tuonut mukanaan harmoniaa ja vakautta, vaan sieluja jäytävää epävarmuutta ja turvattomuutta.
Epävarmuuden tunnetta on pahentanut se, että osana liberalismin projektia hyvinvointivaltion rakenteita on eri puolilla maailmaa purettu 1990-luvulta lähtien samaan aikaan, kun teollisen yhteiskunnan vakaat työsuhteet ovat alkaneet muuttua jälkiteolliseksi silpputyöksi.
Ei siis ole ihme, että varsinkin läntinen maailma on viimeisen 20 vuoden aikana täyttynyt hämmentyneistä, pelokkaista ja vihaisista ihmisistä. Heistä monen pelko ja viha ovat löytäneet purkautumiskanavakseen eliittejä sättivän ja muutosta lupaavan populismin kannatuksen.
Vaurauden vinoutunut jakautuminen ja eriarvoistuminen ovat luoneet kasvualustaa populismille, mutta ne yksin eivät riitä selittämään populismin menestystä. Syytä löytyy myös viime vuosikymmenten poliittisesta kulttuurista, jota voisi belgialaista politiikan teoreetikkoa Chantal Mouffea lainaten kutsua postpoliittisuudeksi.
Postpoliittisuudella Mouffe tarkoittaa politiikan muuttumista erilaisten ideologioiden ja poliittisten visioiden kamppailusta näennäisen neutraaliksi poliittiseksi hallinnoinniksi, eräänlaiseksi vaihtoehdottomaksi insinööritieteeksi.
Vaihtoehdottomuuden ilmapiiriin on vaikuttanut erityisesti liberaalien propagoima ajatus, jonka mukaan ideologiat ja niihin perustuvat kollektiiviset identiteetit ovat kuolleet.
Populismin hyökyaalto onkin seurausta paitsi eriarvoistumisesta, myös poliittisen mielikuvituksen kriisistä.
Berliinin muurin murtumisen jälkeisessä euforiassa moni liberaali ajattelija uskoi kollektiivisten identiteettien kuolevan konsumerismin ja individualismin tieltä, kun ideologisen kiihkon piti kesyyntyä pehmeäksi kaupallisuudeksi. Ihmisistä oli määrä tulla rationaalisia markkinatoimijoita, jotka mieltävät itsensä individualisteiksi eivätkä enää identifioidu poliittisiin liikkeisiin tai yhteiskuntaluokkiin.
Mouffen mukaan tällainen individualismia korostava ajattelu on harhaista, sillä ihmisellä on luontainen tarve identifioida itsensä johonkin kollektiiviin ja halu kuulua johonkin itseään suurempaan.
Poliittiset identiteetit ovat Mouffen mukaan aina kollektiivisia ja niiden muodostuminen edellyttää aina jonkinlaista rajanvetoa ”meidän ja muiden” välille. Pelkkään individualismiin perustuva politiikka on siis mahdotonta.
Kollektiiviset identiteetit ja sellaiset käsitteet kuin ”kansa” tai ”luokka” eivät olekaan suostuneet kuolemaan, vaan ne ovat yhä 2000-luvullakin ihmisiä puhuttelevia identifioitumisen kohteita. Koska individualismin näkökulmaan jämähtänyt liberalismi ei ole suostunut ymmärtämään tätä, se ei ole osannut lainkaan varautua vastakkainasettelua lietsovan populistisen nationalismin nousuun.
Vahvoja kollektiivisia identiteettejä rakentava ja erityisesti ”kansan” käsitettä rakastava populismi voidaankin nähdä myös kapinana liberalismin ohutta ihmiskuvaa vastaan.
Populismi puhuttelee kannattajiaan yhteisön, kansan, jäseninä. Tällainen me-tunnetta ja selkeitä viholliskuvia tuottava puhe vetoaa moniin nykypolitiikkaan pettyneisiin ihmisiin paljon syvemmin kuin liberalismin tarjoama yksilöllisyyden eetos.
Varsinkin globalisaation häviäjät tulevat varmasti paljon mieluummin puhutelluiksi petetyn kansan jäseninä kuin oman kilpailukykynsä kehittämisessä epäonnistuneina yksilöinä.
Postpoliittinen vaihtoehdottomuus on näkynyt viime vuosikymmeninä paitsi puheina ideologioiden kuolemasta, myös puolueiden liukumisena kohti poliittista keskustaa. Monet tutkimukset osoittavat, että kun puoluejärjestelmässä tapahtuu sekä oikealta että vasemmalta laajaa liikettä poliittiseen keskustaan, populismin kannatus lähtee jyrkkään nousuun.
Tämä on täysin luonnollista, sillä jos populismi ainoana poliittisena liikkeenä tarjoaa edes jonkinlaisen vaihtoehdon, siitä tulee ainoa kanava poliittiselle protestille.
Populismin hyökyaalto onkin seurausta paitsi eriarvoistumisesta, myös poliittisen mielikuvituksen kriisistä. Populismi on toiminut protestin muotona aikakaudella, jolloin vasemmiston ja oikeiston ero on hämärtynyt ja politiikka on kutistunut ekonomistien sanelemaksi kilpailukyvyn trimmaamiseksi.
Kun surkastunut poliittinen mielikuvitus ei ole tarjonnut vaihtoehtoja vallitsevalle kurjistuspolitiikalle ja puolueet ovat muuttuneet toistensa kaltaisiksi, on populismista tullut monessa maassa ainoa olemassa oleva poliittinen paineventtiili. Sen kautta ihmiset ovat pystyneet kanavoimaan pettymyksensä, pelkonsa ja raivonsa edes jonkinlaiseen poliittiseen muotoon.
Lähteitä:
Chantal Mouffe: On the Political. Routledge 2005.
Paul Lewis, Seán Clarke, Caelainn Barr, Josh Holder & Niko Kommenda: Revealed: one in four Europeans vote populist
Matthijs Rooduijn: The rise of the populist radical right in Western Europe
uutiskirje 
