Alan Weismanin kuvitelma maailmasta ilman ihmiskuntaa herättelee lukijoita
Suurkaupungit luhistuvat ja luonto valtaa ne muutamassa vuosikymmenessä. Aito metsä palautuu ihmisten muokkaamien peltojen ja puupeltojen tilalle. Taideteokset pääosin tuhoutuvat lyhyessä ajassa, jäljelle jää lähinnä keramiikkaa sekä graniittirinteeseen veistetyt Yhdysvaltojen presidenttien muotokuvat. Ihmisistä muistuttavat kuitenkin heidän kemikaalinsa, muovijätteensä ja radioaktiiviset aineensa, joista osa on jäänyt muiden lajien riesaksi ehkä ikuisiksi ajoiksi.
Tällaista maailmaa visioi Arizonan yliopiston apulaisprofessori Alan Weisman vast’ikään suomeksi julkaistussa kirjassaan Maailma ilman meitä (Atena 2008, suomentaneet Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa). Vetävästi kirjoitetussa teoksessa pohditaan, mitä maailmassa tapahtuisi, jos ihmiskunta yhtäkkiä syystä tai toisesta katoaisi muun elämän kuitenkin säilyessä maapallolla. Mistä tällainen idea sai alkunsa?
– Journalistin urallani olen kerännyt tarinoita kaikkialta maailmasta. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana olen nähnyt sekä kauniita luonnonympäristöjä että kauheita asioita: sademetsät kuivuvat ja palavat, luonnonkatastrofit lisääntyvät, napajää sulaa. Aloin tajuta, että olen todistanut tällaista niin paljon, että minun pitäisi kirjoittaa kirja siitä kaikesta, kertoi viime viikonvaihteessa Suomessa vieraillut Weisman Viikkolehdelle.
Hän ei kuitenkaan halunnut tehdä tavanomaista tietokirjaa ympäristökriisistä.
– Monia sellaisia on kirjoitettu, mutta niitä lukevat vain ihmiset, jotka jo ennestään ovat perehtyneet aihepiiriin. Useimmat eivät lue, koska pitävät aihetta pelottavana ja masentavana.
Niinpä Weisman ryhtyi miettimään, millainen olisi ympäristöasioita käsittelevä kirja, joka ei karkottaisi tavallisia lukijoita.
– Jos ympäristötuhon kauheimmat skenaariot toteutuvat, me kaikki kuolemme. Ehkä minun pitäisi tappaa kaikki heti alussa. Silloin lukijoiden ei tarvitsisi olla enää huolissaan ihmisten kohtalosta, Weisman kertoo pohtineensa.
Hän päätti antaa ihmisten leikkiä ajatuksella, että olemme kaikki kuolleet.
– Lukija ei kuitenkaan ole, vaan hän voi seurata asioita. Ihmiset haluavat nähdä, mitä tapahtuu seuraavaksi. He ovat kiinnostuneita tulevaisuudesta.
Oletus osoittautui oikeaksi: kirja on saanut laajan yleisön, ja se on ilmestynyt tai ilmestymässä jo 31 kielellä. Time-lehti valitsi sen viime vuonna vuoden tietokirjaksi. Kirjasta on suunnitteilla myös elokuva.
Meidän jälkeemme
paratiisi?
Weisman kertoo vierailuistaan lukuisissa kiinnostavissa paikoissa: vanhalla kuninkaallisella metsästysmaalla Puolan ja Valko-Venäjän rajalla, englantilaisella koetilalla, jossa seurataan maanviljelyksen muutoksia, New Yorkin metrossa, petrokemiallisella tehdasalueella, Panaman kanavalla, Koreoiden välisellä rajavyöhykkeellä… Kaikkialla hän tapaa paikallisia asiantuntijoita ja kysyy heiltä saman kysymyksen: mitä tapahtuisi, jos ihmiset katoaisivat?
Tarinoinnin edetessä maailmasta ilman ihmisiä piirtyy miltei paratiisillinen kuva: elämä saa taas kukoistaa ja kehittyä monenkirjavana. Aluksi tietyt ihmisen toiminnasta hyötyvät lajit tietysti kärsivät, mutta kokonaissaldo biodiversiteetin kannalta on vahvasti positiivinen.
Ihminen puolestaan näyttäytyy luomakunnan massamurhaajan roolissa. Heti levittäytyessään Afrikasta uusille mantereille hän alkoi tappaa muita eläinlajeja sukupuuttoon, ja tuho jatkuu monin tavoin. Afrikassa lajeja on säilynyt enemmän luultavasti siksi, että siellä eläimet ehtivät sopeutua ihmisen saalistustaitojen vähittäiseen kehittymiseen. Esimerkiksi Amerikkaan saapuessaan reilut 13 000 vuotta sitten ihminen oli jo valmiiksi etevä metsästäjä.
Viime aikoina ympäristötuho on tunnetusti saanut aivan uusia ulottuvuuksia.
Kirjassa on esimerkiksi hätkähdyttävä kuvaus lähes Afrikan mantereen kokoisesta Tyynenmeren jätepyörteestä.
Harmoniaa ympäristönsä kanssa, todellista kestävää kehitystä, ihmiskunta ei näytä saavuttaneen kuin joskus paikallisesti ja tilapäisesti – eikä liioin keskinäistä rauhaa.
Virheistä
voidaan oppia
Mutta vaikka ajatus floran ja faunan elinvoimaisesta kukoistamisesta tuntuu Weismanista houkuttelevalta, sitä seuraa ”viiltävä suru kaiken sen ihmeellisen menetyksestä, minkä ihmiset ovat luoneet kaiken vaivan ja vastuksen keskelle”.
– Kirjan on tarkoitus näyttää, kuinka kaunis maailma on. Voimme yhä olla täällä, mutta tarvitaan paljon parempi tasapaino luonnon kanssa, Weisman sanoo.
Hän ei ole vajonnut toivottomuuteen, vaan uskoo tasapainon saavuttamisen olevan mahdollista.
– Yhä useammat ihmiset tiedostavat sen, että olemme aiheuttaneet ilmastonmuutoksen ja puhdas vesi ja viljelysmaa ovat loppumassa. Ihmiset ovat alkaneet huolestua ja ajatella, että heidän tulisi tehdä jotain.
Voidaanko ajatella, että olisi olemassa jonkinlaista eettistä evoluutiota?
– Luultavasti ei. En ole nähnyt mitään todisteita sellaisesta. Mutta uskon, että ihmiset voivat oppia virheistään ja toimia paremmin.
Ihmiskunta ei ole Weismanin mukaan myöskään taantunut. Hän ei usko, että luonnon kanssa jonkinlaisessa tasapainossa eläneet alkuperäiskansat olisivat olleet meitä viisaampia tai eettisempiä.
– Amerikassa usein ajatellaan, että intiaanit ymmärsivät luontoa syvemmin ja heillä oli siihen eettisempi suhde kuin meillä. Mutta ei heillä ollut sen parempaa etiikkaa kuin kenelläkään muullakaan, vaan he oppivat kantapään kautta. Kun he saapuivat Amerikkaan, he metsästivät monia suuria nisäkkäitä sukupuuttoon. Sitä kautta he oppivat, että heidän on pakko suojella niitä, jotka vielä ovat jäljellä.
Lääkkeeksi yhden
lapsen politiikka
Kirjan suureen haastateltavien joukkoon kuuluu ihmisen vapaaehtoista sukupuuttoa ajavan liikkeen perustaja Les Knight. Liikkeen motto on ”Eläkäämme pitkään ja kuolkaamme pois”, ja se sanoo tavoitteekseen säästää ihmiskunnan muutoin edessä olevalta tuskalliselta joukkotuholta. Tehtävä ei ole helppo: kaikkien olisi suostuttava olemaan lisääntymättä.
Weisman ei yhdy liikkeen tavoitteeseen. Hän sanoo rakastavansa ihmisen luomaa kulttuuria.
– Eräässä arvostelussa kirjaani kuvailtiin rakkauskirjeeksi planeetalle, mutta myös ihmislajille. Minusta se on totta. Me olemme ihmeellinen laji, joka on tehnyt myös kauniita asioita. En voi kuvitella eläväni maailmassa ilman musiikkia ja taidetta yhtään sen enempää kuin maailmassa ilman puita.
Weisman päätyy kirjassaan kuitenkin kannattamaan väestökehityksen kääntämistä laskuun maailmanlaajuisella yhden lapsen politiikalla.
– Uskon, että mukava kompromissi nykyisen väestönkasvun ja totaalisen sukupuuton välillä on mahdollinen.
Kokemuksia yhden lapsen politiikasta on Kiinasta. Vaikka toteutus ei ole ollut täydellisen onnistunutta, väestönkasvua on kuitenkin onnistuttu merkittävästi hidastamaan. Weisman uskoo ihmisten myös tukevan tällaisia keinoja.
– Olen matkustanut Kiinassa ja tavannut paljon nuoria kiinalaisia. He haluavat samaa kuin me kaikki, päästä hyviin töihin ja elää hyvää elämää, mutta he ymmärtävät myös, millaisista ympäristöongelmista heidän maansa kärsii. He tietävät, että heidän on kontrolloitava omaa käyttäytymistään, ja pitävät sitä hyväksyttävänä.
Teknologia
arvaamatonta
Teknologisiin ratkaisuihin Weisman suhtautuu epäillen.
– Kunnioitan ihmisen luomaa hämmästyttävää teknologiaa, joka on helpottanut elämäämme, mutta teknologialla on aina myös tarkoittamattomia seurauksia.
Ilmastonmuutos on yksi tällainen tarkoittamaton seuraus. Toisena esimerkkinä Weisman mainitsee maanviljelysteknologian. Ruoantuotantoa on pystytty lisäämään, mutta ennustamattomana seurauksena on ollut väestön kasvaminen ruoan tarjonnan mukaisesti, jolloin nälkäongelma ei olekaan hellittänyt.
Lisäksi tehomaatalous on köyhdyttänyt maaperää, mikä on ollut tuhoisaa lukuisille linnuille ja muille eläinlajeille.
– Olen huolissani aina kun kuulen puhuttavan teknologisista ratkaisuista.
Eikö uusiutuvan energian kehittäminen ole kuitenkin myönteinen esimerkki teknologisista mahdollisuuksista?
– Kaikessa energiantuotannossa on kustannuksensa. Perustaaksemme tuulivoimaloita meidän on louhittava enemmän metalleja ja käytettävä paljon energiaa niiden rakentamiseen ja ylläpitämiseen, Weisman toppuuttelee.
– Meidän täytyy kehittää puhtaampaa teknologiaa, mutta en usko, että pystymme luomaan riittävästi puhdasta energiaa kaikkiin kuljetuksiin ja teollisuuteen, kaikille kiinalaisille ja intialaisille.
Suojeluhalu
edistäisi rauhaa
Pelkän teknologian sijasta elämäntapojen ja kulttuurin olisi siis muututtava.
Weisman on vakuuttunut, että huoli biodiversiteetin tuhoutumisesta ja luonnonvarojen ehtymisestä voisi ylittää poliittiset, kulttuuriset ja uskonnolliset rajat. Hän korostaa, että poliittiset ja taloudelliset muutokset edellyttävät sitä, että ihmiset ensin laajasti tiedostavat ongelmat.
– Toivon, että tämä informaatioaika johtaisi siihen, että alkaisimme tiedostaa asioita ja tehdä jotain. Halu suojella luontoa voisi yhdistää ihmisiä, mikä edistäisi myös rauhaa.
Irakin öljysodan katastrofaalinen saldo on Weismanin mielestä osoitus siitä, että omien etujen varmistaminen asein luonnonvarojen ehtyessä ei ole millään tavoin toimiva ratkaisu.
– Jos yhtä paljon rahaa investoitaisiin planeetan harmonian edistämiseen, saataisiin paljon edistystä aikaan.
uutiskirje 
