A-klinikkasäätiön johtava ylilääkäri Pekka Heinälä ja kasvatustieteen tohtori Hanna-Maija Sinkkonen etsivät Lääkäripäivillä vastausta kysymykseen, kenellä on vastuu päihteitä käyttävästä nuoresta – yksilöllä vai yhteiskunnalla. Molemmat korostavat vastausta etsiessään kahta kysymystä.
Ensinnäkin vastuu pitää nähdä useiden toimijoiden ja useiden toimenpiteiden kokonaisuutena, jonka puitteissa vaaditaan paljon laajakantoisia ratkaisuja, isoja poliittisia ratkaisuja.
Toisekseen aikuisten välinpitämättömyydellä yhteiskunnan ja sen päihde- ja lastensuojelutoimenpiteiden kohteeksi joutuvan nuoren yksilön epäsuotuisa elämäntilanne saadaan varmasti hankaloitumaan.
Ei ainakaan
lapsella
– Jos vastuu on yksilöllä, se on aina aikuisella, eikä ainakaan lapsella, sanoo Sinkkonen.
– Yhteiskunnalla on vastuu tukea aikuisia, joilla on hankaluuksia, jatkaa Heinälä.
Hänen mielestään kyse on tolkuttomasta heitteillejätöstä, jos perhe ei saa lastensuojelutoimenpiteitä vaativiin hankaluuksiin joutuessaan tukea.
Heinälän mielestä perustavanlaatuisen lähtökohdan vastuuajattelussa voi kiteyttää kysymällä, voidaanko vastuuta sysätä ongelmanuorelle, jos vastuuta ei voida osoittaa tämän vanhemmillekaan.
Hanna-Maija Sinkkonen on koulutukseltaan luokanopettaja ja erityisopettaja, joka on väitöskirjassaan selvittänyt omien oppilaittensa kompleksista koulu- ja elämänuraa. Nämä oppilaat olivat lastensuojelun ja päihdehuollon asiakkaita, jotka tuotiin Sinkkosen huomaan koska he eivät saaneet käytyä koulua edes erityisluokilla.
Sinkkonen tarkastelee vastuukysymystä koulun näkökulmasta. Alun perin hän lähti selvittämään mikä merkitys koululla on tämän lastensuojelun palvelujärjestelmää kuormittavan pienen joukon syrjäytymisessä ja ongelmanuoren tilanteen tunnistajana ja auttajana.
Seurantatutkimuksessa kävi nopeasti ilmi, ettei ratkaisua löydy pelkästään opettamiseen keskittymällä.
– Pinnalle tulivat ongelmat perheissä. Ongelmapoikien perheet osoittautuivat lastensuojelupalvelujen suurkuluttajiksi, jotka eivät kuitenkaan olleet missään ”haavissa” kunnolla.
Saadakseen oppilaansa kouluun Sinkkonen ei siis voinut pitäytyä pysymään pelkästään opettajan roolissa. Opettaja Sinkkoselle ja ongelmanuoren vanhemmalle – useimmiten äidille – muodostui ikään kuin yhteinen huoli nuoresta.
– Nuorella oli usein vastuuta liikaakin. Tämä ilmeni, kun sai kuulla mitä muita ongelmia perheyhteisössä oli. Jos vanhemmilla kotona oli paljon omia ongelmia, tunsi nuori vastuuta koko perheestä. Toisaalta vanhempien valvonta saattoi omien ongelmiensa vuoksi puuttua kokonaan, jolloin nuoren oli helppo olla menemättä kouluun.
Pekka Heinälän mielestä Sinkkosenkin seurantatutkimus antaa kuitenkin vakavat syyt tuoda esille, minkälaiset mahdollisuudet varhaisella puuttumisella on.
Koulua ei Heinälän mukaan tällöin voi ohittaa.
– Koulun ja opettajan merkitys on siinä, että koulussa pystytään hyvin varhaisessa vaiheessa tunnistamaan ne oppilaat, joille voi myöhemmin kehittyä ongelmia.
Opettajan
kaksoisrooli
Opettajan siis pitäisi olla pedagogi ja myös varhaisten kehityshäiriöiden seuloja, mutta onko mahdollista saada opettajat ymmärtämään se, että lasten varhaisen häiriökäyttäytymisen tunnistaminen voisi olla tärkeä osa koulutyötä?
Hanna-Maija Sinkkonen tietää kollegojensa kannat. Osa opettajista vastustaa Heinälä esittämää kaksoisroolia vahvasti ja sanoo häiriöasioiden kuuluvan vanhemmille ja oppilastyöryhmille. Itse hän on eri mieltä.
– Eihän voi opettaa lasta, joka ei ota oppia vastaan sen vuoksi, että asiat menevät huonosti.
Sinkkosen mukaan opettajat huomaavat koulussa nuoren ongelmat varhain. Näin tapahtuu jo siksi, että koulussa nuori on enemmän tarkkailtavissa.
Opettajakoulutuksessa onkin Sinkkosen mukaan tapahtunut parannusta. Opettajiksi ryhtyviä pyritään kouluttamaan havaitsemaan varhemmin tuen tarpeen merkit.
Heinälä viittaa turkulaisen Solja Niemelän tutkimuksiin. Ne osoittavat kouluterveydenhuollon ja oppilasryhmätoiminnan muodostavan todellisen mahdollisuuden puuttua kevyestikin epäsuotuisalle uralle ajautumassa olevien lasten kehitykseen.
uutiskirje 