Taloustieteen oppikirjasta löytyy kaksi pääomaa, reaalipääoma ja finanssipääoma. Reaalipääomalla tarkoitetaan niitä tuotannontekijöitä, joita tuotantoon tarvitaan. Finanssipääomalla tarkoitetaan vaihdon välineitä, rahaa ja arvopapereita. Se ei varsinaisesti tuota mitään, mutta voi toki neuvokkaasti organisoituna hallita myös reaalipääoman toimintaa.
Juuri näin on päässyt käymään ja aika kammottavin seurauksin, kuten tämän päivän talouskriisissä jo paatuneimmatkin kapitalistit tunnustavat. Mutta miksi näin on päässyt käymään, siitä julkisessa keskustelussa on esitetty hyvin erilaisia selityksiä.
Marxilaiseksi tunnistettavan selityksen ongelmaan on esittänyt Jörg Huffschmid, Bremenin yliopiston poliittisen taloustieteen ja talouspolitiikan emeritus-professori. Hän piti aiheesta alustuksen EU-parlamentin vasemmistoryhmän (GUE/NGL) kokouksessa maaliskuussa.
Millaisesta kriisistä siis puhumme? Mikä rooli kriisissä on EU:lla? Miten kriisiin pitäisi tarttua?
Oheisessa kuviossa on kuvattu ongelman lähtökohta. Vuonna 1980 maailman tuotannon ja finanssipääoman arvot markkinahintaan olivat likimain yhtä suuret, 10–12 triljoonaa dollaria. Vuonna 2007 maailman tuotannon arvo oli vain noin 6 prosenttia finanssipääoman arvosta, noin 200 triljoonasta dollarista.
Kun ennen finanssipääomasta oli pulaa, niin nyt ei ole. Puhummeko siis hyvästä uutisesta? Niinhän sitä ensi silmäyksellä voisi luulla, mutta katsotaan vähän tarkemmin.
Kehittyvässä toisen maailmansodan jälkeisessä kapitalismissa tuotannollisten investointien ongelmana oli rahoituksen niukkuus, josta tuotannollista toimintaa harjoittavat yrittäjät kilpailivat. Kypsässä kapitalismissa rahoituksesta on huomattavaa ylitarjontaa ja – rahan hinnan laskun estämiseksi – rahan tarjonta on organisoitu huomattavaa ohjausvoimaa omaaviin rahastoihin.
Rahan tarjonnasta eivät vastaa säästäjät, eivät heidän pankkinsa, eivätkä eläke- ja vakuutusyhtiöt, joiden keräämästä pääomasta puhumme, vaan erilaiset investointirahastot, joille edellä mainitut tahot ovat varsin avoimen valtakirjan tuottojensa turvaamiseksi antaneet. Sen valtuutuksen nojalla on syntynyt ilmiö, jota Huffschmid kutsuu finanssivetoiseksi kapitalismiksi.
Myös riistokapitalismista on puhuttu, niin kovia ehtoja tuotannolle, työehdoille ja työn käytön muodoille suuria pääomia edustavilla rahastoilla on ollut tapana asettaa. Nyt voittojen osuus vanhojen EU-maiden bruttokansantuotteesta on runsas kolmannes, noin 10 prosenttiyksikköä enemmän kuin 1970-luvulla.
Investointirahastojen toiminnassa Huffschmid erottaa kolme strategiaa. Yksi ja tunnetuin niistä on spekulaatio arvopaperimarkkinoilla. Asia, joka on synnyttänyt vastavoimakseen Attacin kaltaisia järjestöjä, jotka haluaisivat rajoittaa spekulatiivista osto- ja myyntitoimintaa erillisellä valuutansiirtoverolla, niin sanotulla Tobinin verolla.
Vero hillitsisi erityisesti lyhytaikaisia spekulatiivisia pääomaliikkeitä, mutta ei haittaisi pitkäaikaisia sijoituksia. Kuvaan tietysti kuuluu, ettei tiettävästi yksikään hallitus ole tälle, hallitusten valtaa lisäävälle tielle lähtenyt, ei ennen nykyistä lamaa ja tuskin edes laman jälkeen. Niin olennaiseksi osaksi globaalia taloudenpitoa spekulointi edelleen koetaan.
Toinen investointirahastojen strategia on yritysten painostaminen. Yrityksiä painostetaan leikkaamaan kustannuksia, fuusioitumaan, suosimaan joustavia työn muotoja jne. Yksi seuraus tästä on prekarisaatio, pätkätyövoiman käyttö. Sekin on synnyttänyt oman vastavoimansa, prekariaatin, joka on yrittänyt liittoutua sekä hallitusten että ay-liikkeen kanssa, mutta toistaiseksi ilman suurempaa vastakaikua.
Hallitusten palautteessa pätkätyöongelma on haluttu tulkita tilapäiseksi ongelmaksi tai kannustimeksi uralla eteenpäin. Ay-liikkeessä taas on karsastettu prekariaatin esillä pitämää perusturvaa ja/tai kansalaispalkkaa, työmarkkinajärjestöjen (osittaisessa) päätäntävallassa olevan ansioturvan ”kilpailijaa”. Ne nähdään joko liian kalliina tai sitten epäkannustavina, vähän samaan tapaan kuin hallituksetkin yleensä näkevät.
Kolmas investointirahastojen strategia on hallitusten painostaminen yksityistämään. Yksityistäminen on uusliberalismin ydin, ja siinä työssä finanssivetoinen kapitalismi on lähes korvaamaton työkalu. Mutta toki senkin työkalun toiminta oman työrauhan tarvitsee, jotta tulosta syntyisi.
Työrauhan kannalta olennaista on, että yksityistämisen välttämättömyydestä talouskasvulle vallitsee kattava konsensus, näkemys, jonka mukaan yksityistämisen edut lankeavat lopulta kaikille ikään, sukupuoleen, työmarkkina-asemaan ja varallisuuteen katsomatta.
Yllättävää kyllä, työrauha säilyi tähän lamaan asti ihan hyvänä, niin hyvänä, ettei lausuma globaalista historiallisesta kompromissista työn ja pääoman välillä ainakaan kovin väärä ole. Kiitos tästä kuuluu sellaisille järjestöille kuin Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, Maailmanpankki, Maailman kauppajärjestö WTO ja sen sellaiset, joiden piilopoliittisista tavoitteista uusliberalismin kriitikot ovat puhuneet Washingtonin asialistana.
Näin EU-vaalien alla vaikuttajien listaan on syytä nimetä myös EU, ei siksi, että se täysin avoimesti olisi yksityistämisen puolesta liputtanut, vaan siksi, ettei EU-jäsenmaille paljon muitakaan vaihtoehtoja ole tarjottu.
EU on Huffschmidin mukaan turvautunut myös ”negatiiviseen integraatioon”, jossa myös toimintasääntöjä kilpailutetaan. Siten maat, joissa työmarkkinajärjestöjen asema on vahva, voivat perustaa kilpailukykynsä ”kilpailukykykorporatismiiin”, yksityisen sektorin kilpailukykyä tukevaan sopimustoimintaan. Mutta maille, joissa tällaista perinnettä ei ole päässyt syntymään, perussuositus on työlainsäädännön heikentäminen ja yksityistäminen, kuten investointirahastoillakin.
Periaatteessa tästä päätelmästä voisi olla toistakin mieltä, mutta tulosten kannalta tilanne on ongelmallinen. EU:n sisäisessä keskustelussa ei ole syntynyt rintamaa, joka finanssikapitalismin olisi kyseenalaistanut. Sen sijaan talous- ja työllisyyspoliittisissa suosituksissa, joita EU-komissio on myös Suomelle kirjoittanut, on tiettävästi aina suositettu toimenpiteitä veroasteen laskemiseksi. Niin on myös tehty.
Eniten tällaisesta ohjauksesta ovat kärsineet EU:n uudet jäsenmaat, itäinen Eurooppa. Niiden rahalaitosjärjestelmä on nyt aivan sekaisin, kuten taloudenpito muutenkin. On laskettu, että Itä-Euroopan pankkijärjestelmän pelastamiseen tarvittaisiin välittömästi ainakin 200 miljardia euroa.
Sellaisesta tuesta EU-komissio ei kuitenkaan voi eikä halua keskustella. Mitä tästä EU:lle ja sen yhtenäisyydelle seuraa, jää nähtäväksi. Mutta amerikkalaisilla investointirahastoilla, joiden luototuksella Itä-Euroopan kupla suurelta osin luotiin, on kyllä taipumus omat saatavansa turvata – tavalla tai toisella.
Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Tietysti finanssipääoma olisi viipaloitava ja saatettava sellaisen sääntelyn piiriin, ettei se pysty sanelemaan tuotannollisen ja yhteiskunnallisen toiminnan ehtoja toimijoille, jotka onnistuakseen tarvitsevat tilaa omalle poliittiselle harkinnalleen.
Osittain tätä kuplaa korjaa myös markkinamekanismi. Viime vuonna finanssipääoman arvosta hävisi noin 50 triljoonaa dollaria, koko maailman vuosituotannon arvo ja tänä vuonna menee lisää.
Rengiksi finanssikapitalismi tuskin vieläkään suostuu. Huffschmidin arvio on, että spekulaatio vähenee, mutta hallitusten ja yritysten painostaminen jatkuu.
lehti 