Eilina Gusatinsky
Olen asunut Suomessa kohta kaksikymmentä vuotta, yli puolet siitä Suomen venäjänkielisen lehden päätoimittajana. Kuulostanee paremmalta, mitä se todellisuudessa on, koska lehden perustamisesta lähtien toimitus on koostunut 0–3 ihmisestä.
Alkuvaiheessa olin virallisesti työttömänä työnhakijana ja toimitin Spektriä sen uhan alla, että minulta evätään ansiosidonnaiset korvaukset. Monet neuvoivat minua ja pientä idean takana olevaa porukkaa, että ensin pitäisi tehdä markkinointitutkimus, kirjoittaa business-plan ja hakea rahoitusta. Vasta sen jälkeen voi aloittaa lehden tekemisen. Ehkä niin olisi oikein, mutta minun kaupallisilla taidoillani olisin luultavasti vieläkin etsimässä rahaa lehden aloittamiseen.
Melkeinpä alusta lähtien löytyi tahoja, jotka halusivat todistaa Venäjän käden lehden sisällössä. Todistukseksi kelpasi se, että jossain vaiheessa toimitus vuokrasi huoneen entisen APN:n tiloista. Sittemmin käyttöön otettiin lukijan kirje, jossa murhatun tytön äiti purki suruaan ja ihmetteli, miten Suomessa on vaikea löytää apua ja poliisin suojaa (murhaaja vainosi tytärtä jonkin aikaa ennen hirmutyötä). Hyökkäyksestä kävi ilmi, että Spektr-lehti on ”Pravdan” tapainen julkaisu, jossa mustamaalataan Suomea.
Myöhemmin silmätikuksi osoittautui lehden kalenteripalstalla julkaistu erään järjestön ilmoitus keskustelutilaisuudesta. Puhujana piti olla herra Duginin. Täytyy myöntää sivistymättömyyteni – en ollut kuullut siitä henkilöstä ennen kohua. Se, että tilaisuuden piti olla yliopistolla, oli minulle riittävä ”suositus”.
Myöhemmin tutustuin Duginin tuotantoon, näin Venäjän televisiosta joitakin ohjelmia, joissa hän väitteli eri asioista. Olen sitä mieltä, että hänen kavala retoriikkansa ei kestä, jos vastustaja pysyy asiassa (vertaisin häntä erääseen maahanmuuttajakriitikkoon Helsingin valtuustossa). Vaikka tilaisuutta ei sitten ollutkaan ja tietääkseni hän ei edes saanut (tai hakenut) viisumia Suomeen, saan vieläkin kuulla, että olin mukamas kutsunut Duginin tänne.
Nyttemmin sain lukea Demarista seuraavaa:
…Esimerkiksi Eilina Gusantisky selitti hiljattain Nashi-nuorten suomalaisissa tiedotusvälineissä hankkimaa huomiota näin:
”Median on paljon helpompaa uskoa Kremlin pyrkimykseen puuttua Suomen sisäasioihin kuin lähteä tutkimaan venäjänkielisten asemaa Virossa tai edes tunnistaa ihmisoikeudellisten ongelmien tila Virossa.”
Tämä näennäisvilpitön arvelu soveltuu hyvin kaksinaamaiseen politikointiin. Sen perusteella voisi päätellä, että venäläisiä kohdellaan kaltoin Suomenlahden etelärannikolla. Tämä implisiittinen valhe ei luullakseni pure suomalaisiin… (P. Holappa).
Oli imartelevaa huomata, että kirjoituksiani luetaan ja niihin kiinnitetään huomiota. Harvoin saan palautteita, vaikka yritän aktiivisesti osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Julkisesti en ole saanut puolestani puhujia, mutta hiljaisen tuen turva on antanut voimia ja auttanut jatkamaan.
Miksi jo kaksi vuotta olen yrittänyt nostaa esille Viron venäläisten ongelmia?
Ensinnäkin kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen raportit saavat paljon huomiota ainoastaan silloin, kun ne koskevat Venäjää, Valko-Venäjää tai Kiinaa. Amnesty International ja ECRI ovat tehneet säännöllisesti raportteja Viron tilanteesta, mutta jostain syystä tulokset eivät kiinnosta Suomessa.
Samoin tilastotiedot, joiden mukaan venäjänkielisten keskipalkka Virossa on noin 85 % virolaisten ansiosta, elinikä 5-8 vuotta lyhyempi kuin kantaväestöllä ja työttömyysasteessa kaksinkertainen ero.
Eikä minulle tarvitse väittää, että ongelmat pohjautuvat siihen, etteivät venäjänkieliset halua oppia viroa. Kolmasosa on saanut Viron kansalaisuuden, ilman kielitaitoa he eivät olisi saaneet sitä. Niistäkin, joilla ei ole kansalaisuutta tai Venäjän passia, suurin osa taitaa kielen, mutta kielitason vaatimukset muuttuvat jatkuvasti. Ja esimerkiksi Narvassa 95 prosenttia asukkaista on vähemmistön edustajia. Missä he oppivat viroa, jos virolaiset kielenopettajat eivät halua työskennellä siellä?
Leena Hietasen kirja Viron kylmä sota avasi Barrikadi-pamflettisarjan vuosi sitten. Artikkelikokoelma kertoo venäjänkielisen vähemmistön asemasta itsenäistyneessä maassa, joka on EU:n ja Euroopan Neuvoston jäsen. Hankala ja vakava etninen ongelma nyky-Virossa, jota yritetään kaikin keinoin piilottaa julkisuudelta, ei saanut aikaan keskustelua. Tartuttiin Hietasen persoonaan ja hänen suhtautumiseensa menneisyyteen, joka eroaa radikaalisesti Viron virallisesta historianäkemyksestä.
Ihmettelen, miksi maailmaa pyritään muokkaaman hyvin mustavalkoiseksi? Miksi on vaikea keskustella asioista, kuunnella ja kuulla toisten mielipiteitä leimaamatta vastapuolen edustajaa? Muuten kukaan ei pääse eteenpäin.
Venäjänkieliset ovat Virossa tilanteen vankeja. Kantaväestö ei näe heitä tasa-arvoisena oman yhteiskuntansa osana. Eurooppa keskittyy mieluimmin historiaan ja uskoo uuden miehityksen uhkakuviin. Tämä pysäyttää sellaisiakin ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa Viron vähemmistöä puolustamaan oikeuttaan normaaliin elämään. Mitä jää jäljelle? Masennus, marginalisoituminen ja/tai tarttuminen ensimmäiseen ojennettuun käteen.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 