Pirjo Hämäläinen
Melkein parasta Neuvostoliitossa olivat lasten lelut. Ylikansalliset muovihirvitykset eivät olleet hyllyjä vallanneet, vaan tarjolla oli sympaattisen hellyttäviä nukkeja ja eläinhahmoja. Aivan erityisesti muistan käsinuket, joiden avulla saattoi pistää pystyyn kokonaisen teatteriesityksen.
Tyttäreni rakkaimpiin käsinukkeihin kuului pieni, ruskea ja hörökorvainen Tipi, jonka tulkitsimme ilman muuta karhuksi. Lajinmääritys osui kuitenkin harhaan, sillä Hannu Mäkelän Eduard Uspenskista kertovaa kirjaa lukiessa minulle vähä vähältä selvisi, että Tipi oli todellisuudessa Muksis, venäjäksi Tsheburashka.
Muksis saavutti aikanaan valtavan maineen. Se seikkaili kirjoissa, teatterissa ja animaatiofilmeissä, se antoi nimensä lentokoneelle, autolle ja virvoitusjuomalle, se pääsi lauluihin ja kaskuihin. Eikä Muksiksen tarina ole suinkaan lopussa. Vaikka Neuvostoliitto on ollutta ja mennyttä, Muksis on yhä tuttuakin tutumpi ja vielä vuonna 2004 se valittiin Venäjän olympiajoukkueen maskotiksi.
Vuonna 1966 Uspenski marssitti Muksiksen esille kirjassaan Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä. Vaikka kirjan päähenkilö oli eittämättä Gena, Uspenski aloitti selostuksella siitä, miten Muksis saapui Afrikasta Neuvostoliittoon appelsiinilaatikossa. Muksis ahmi piilopaikassaan appelsiineja, nukahti kylläisenä ja lihavana ja heräsi vihdoin pohjoisessa kauppapuodissa. Outoon ympäristöön joutuneena se pudota muksahti lattialle ja sai siitä nimensä.
Mitä Muksikselle piti tehdä? Jos se olisi ollut jänis, tiikeri tai merikilpikonna, eläintarha olisi ottanut sen riemuiten vastaan, mutta afrikkalaiselle kummajaiselle ei sijaa löytynyt. Onneksi eläintarhan päälliköllä oli sukulainen, joka johti alennushallia, ja niinpä Muksis pestattiin hallin näyteikkunaan asiakkaita houkuttelemaan.
Jo Muksiksen varhaisvaiheet herättävät ihmetystä. 1960-luvun Neuvostoliitossa appelsiinit olivat niin harvinaista herkkua, että tullimiehetkin keskittivät kaiken tarmonsa niiden metsästämiseen. Muksiksen palveluammatti on niin ikään silkkaa ironiaa, sillä Neuvostoliitossa asiakkaita riitti ilman ylimääräisiä täkyjä. Mikäli kaupassa oli mitä tahansa ostettavaa, sana siitä levisi ihmiseltä ihmiselle, nämä riensivät jonoon ja hamstrasivat heti kaiken irti lähtevän.
Mäkelän mukaan jonottaminen tapahtui näin. Kun hän seisoi kärsivällisesti jonon päässä, pian siihen ilmaantui joku koputtamaan olalle. Minä olen teidän jälkeenne, tämä joku lausahti ja kiiruhti toiseen jonoon varaamaan myös sieltä paikkansa. Lahjakas neuvostokansalainen hallitsi yhtä aikaa monta jonoa ja osasi sukeltaa tiskille aina oikealla hetkellä.
Me Neuvostoliitossa matkailleet kyselimme huuli pyöreänä, mitä täällä oikein jonotetaan, mutta kansalaiset itsekään eivät välttämättä saalistaan etukäteen arvanneet. Jos omassa taloudessa ei jotakin tuotetta tarvinnut, sen saattoi myydä, vaihtaa tai lahjoittaa. Hukkaan mikään ei mennyt. Eikä rahasta ollut puutetta. Koska asuminen, syöminen ja matkustaminen oli halpaa, ongelmana oli pikemminkin se, mihin säästönsä saisi hassattua.
Muksiksen tarinassa ironia jatkui. Afrikkalainen pikkuotus löysi heti oman yksityisen asunnon, mikä ei ollut Neuvostoliitossa lainkaan tavallista. Vaikka kotina ei ollut kuin vanha puhelinkoppi, Muksiksen kokoiselle eläjälle siellä oli neliöitä riittämiin.
Ja sitten oli tietenkin puhelin: Muksis pääsi soittamaan astumatta askeltakaan ulos kodistaan. Normaalissa elämässä puhelin oli suuri harvinaisuus ja ulkomaille soittaminen lähes mahdotonta. Puhelinluetteloitakaan ei ennen Neuvostoliiton romahtamista tunnettu.
Muksiksen toveri krokotiili Gena muistetaan parhaiten syntymäpäivälaulusta Minä soitan harmonikkaa. Gena, kunnioitusta herättävä keski-ikäinen herrashenkilö, ystävällinen ja myönteinen, kävi töissä eläintarhassa ja oli suurimman osan ajasta positiivinen sankari.
Krokotiilin hahmo ei sensoreita ärsyttänytkään, mutta muuten Uspenskin ensimmäisessä Gena-kirjassa oli paljon sellaista, mikä sai kustannusasioista päättävät heristämään punakynää. Pahinta oli kaiketi yksinäisyys. Täydelliseen kollektiivisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa kenenkään, eikä varsinkaan lasten, kuulunut olla yksin. Uspenski toi kuitenkin koko ajan esille sen, miten lapset tai näihin rinnastettavat eläimet kaipaavat ja kärsivät.
Muuan yksinäisistä oli Dima, elämänsä onnettomasti sotkenut poika, jolla oli todistuksessa kuusi ala-arvoista. Tarkkaan ottaen Dima oli Neuvostoliiton kehnoin koululainen, sillä Gena ja kumppanit eivät pitkän etsinnänkään jälkeen löytäneet maasta samanveroista hulttiota.
Saattaakseen kaikki yksinäiset yhteen Gena, Muksis ja muut päättivät rakentaa Ystävien talon. Siihen tarvittiin arvatenkin tiiliä ja niitä varten lupa, jonka saattoi myöntää vain neuvostobyrokratian mallikappale Ivan Ivanovitsh.
Ivan Ivanovitsh istui pöytänsä takana ja käsitteli korkeaa anomuspinoa. Hän otti pinosta yhden paperin, kirjoitti siihen ”hyväksyn” ja laittoi sen vasemmalle puolelleen. Sitten hän otti seuraavan paperin, kirjoitti siihen ”en hyväksy” ja laittoi sen oikealle puolelleen.
Kun Genan seurue pyysi Ivan Ivanovitshilta tiiliä, tämä vastasi, ettei voinut antaa kuin puolet vaaditusta määrästä. Ja miksi näin? ”Se on hyvin yksinkertaista. Jos minä teen kaikki asiat valmiiksi asti ja annan kaikille kaikissa asioissa periksi, niin minulle sanotaan, että minä olen liian hyvänahkainen ja kuin taikinaa kaikkien käsissä. Ja jos minä en tee mitään enkä anna koskaan missään periksi, minulle sanotaan että olen tyhjäntoimittaja ja vain häiriöksi kaikille. Mutta tällä tavoin ei kukaan sano minusta mitään pahaa”, Ivan Ivanovitsh tyhjentävästi selitti.
Gena oli nokkela krokotiili, joten se keksi anoa tiilet kahta taloa varten. Ivan Ivanovitsh suostui tapansa mukaan vain puoleen anomuksesta, mutta se riitti hyvin ja ongelma oli ratkaistu. Tiilet oli kuitenkin kuljetettava rakennuspaikalle ja Ivan Ivanovitsh lupasi joko puoli kuorma-autoa tai kokonaisen kuorma-auton puolelle matkalle. Gena ei häkeltynyt tästäkään, vaan väitti matkaa kaksi kertaa pidemmäksi.
Tarinan loppu oli tietysti onnellinen. Yksinäiset kohtasivat toisensa eikä Ystävien taloakaan tarvittu enää, vaan se voitiin muuttaa kerhoksi. Muksis sai uuden työn lastentarhan leluna eli se löysi todellisen olomuotonsa, sillä kirjan alussa Uspenski huomauttaa henkilöiden olevan oikeasti leikkikaluja.
Hannu Mäkelän kirja Eduard Uspenskista on monin paikoin riemastuttavaa luettavaa. Uspenski on levoton ja impulsiivinen Eetu, joka hukkaa karvahattunsa, ajaa ojaan ja puhuu sellaisella vauhdilla Moskovan murretta, että suomalaisia hirvittää. Huvittavalla tavalla Uspenski on myös urbaani eläjä: kun kirjailija viedään Pohjois-Suomen maaseudulle, hän ahdistuu, pelkää ja tahtoo kiireesti pois.
Suomi on ensimmäinen ulkomaa, jonne Uspenski pääsee – lukuisten turhien yritysten jälkeen – matkustamaan, ja Helsingin sinänsä ehkä vaatimaton kaupallinen loisto tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Uspenskin hämmästellessä näyteikkunoita eletään joulunaikaa, joten Paavo Haavikko sepittää säälistä pienen hätävalheen ja väittää, että joulun mentyä ohi kaikki tavarat kerätään kyllä ikkunoista pois.
Juuri ennen Mäkelän kirjaa tulin lukeneeksi Antti Tuurin teoksen Lähikuvassa Erno Paasilinna. Näissä kahdessa käsitellään osin samoja henkilöitä ja aika kiinnostavasti ne täydentävät toisiaan. Vaikka sekä Mäkelä että Tuuri jättivät jo varhain viinapirun taakseen, ennen tätä ratkaisua he ehtivät kompuroida erinäisissä kommelluksissa.
Ilman rohkaisuryyppyjä Mäkelä ei olisi kukaties Uspenskiin tutustunutkaan. Vuonna 1974 Mäkelä vieraili maailman suurimmassa lastenkirjakustantamossa Detskaja literaturassa ja tiedusteli johtajalta, mikä julkaistuista kirjoista oli kaikkein paras. Johtaja, nainen, poltteli kultaiseen imukkeeseen istutettua savuketta ja huokui viileyttä, mutta lopulta hän suostui vilauttamaan Uspenskin Fedja-setää.
Mäkelä halusi heti kirjan omakseen, mutta johtaja kieltäytyi: kyseessä oli ainut kappale. Mäkelä ei kuitenkaan hellittänyt, vaan heittäytyi aamuoluiden turvin polvilleen ja rukoili poikkeuksellista armonosoitusta. Johtaja antoi viimein periksi ja niin alkoi Mäkelän pitkä matka Uspenskin seurassa.
uutiskirje 
