Pirjo Hämäläinen
Isontalon Antti, Rannanjärvi ja Matti Haapoja ovat saavuttaneet murhaajina ja rettelöitsijöinä maineen, jota vuodet eivät kykene haalistamaan, mutta tyystin heidän varjoonsa on jäänyt niin ikään 1800-luvulla elänyt mies, renki Juhani Adaminpoika. Tämän rikoksesta ja rangaistuksesta Teemu Keskisarja on laatinut verrattoman lukukelpoisen kirjan.
Keskisarja nimittää päähenkilöään Suomen ainoaksi sarjamurhaajaksi, mikä on nostattanut myös kritiikkiä. Enemmän tai vähemmän hyväksytyn määritelmän mukaan sarjamurhaaja tekee tekonsa pitkän ajanjakson kuluessa ja käyttäytyy niiden välillä normaalisti. Uhrit ovat useimmiten ventovieraita ja joskus heidän valintaansa ohjaavat perverssit seksuaaliset mieltymykset.
Juhani Adaminpoika istuu vain vaivoin määritelmään. Hän surmasi peräjälkeen kaksitoista ihmistä, niitti oikealta ja vasemmalta kyselemättä paljonkaan, kehen viikate osui. Harkittuna voi pitää ainoastaan vihatun isäpuolen murhaa, sen sijaan helläluonteisen äidin ja perheen kahden lapsen kuolemat tuntuvat täysin perusteettomilta.
Eläessään Juhani Adaminpoikaa ei kutsuttu tällä nimellä, vaan paremminkin Juhoksi tai Jussiksi. Myöhemmin kansa rupesi kohisemaan Kerpeikkarista – kummallisen sanan taustalla oli ruotsin skarprättare, teloittaja.
Juhani syntyi jenkastaan kuulussa Vesivehmaan kylässä Hollolan suurpitäjässä kesällä 1826. Hänen isänsä Adam eli Aatami oli renki ja äiti Eeva toisen talon piika. Ihmiskunnan esivanhempien Aatamin ja Eevan esikoispojasta Kainista tuli murhaaja ja pienen Juhanin elontaival lähti pian vyörymään samaan suuntaan.
Vanhemmilla, nuorilla palkollisilla, ei ollut omaa taloutta, mutta jostakin oudosta syystä, kukaties aiemman kesken menneen raskauden takia, he olivat solmineet reilusti ennen pojan sikiämistä kristillisen avioliiton. Tähän kunniallisuus sitten loppuikin.
Muutaman vuoden päästä Aatami värväytyi sotilaaksi eivätkä vaimo ja poika häntä enää nähneet. Juhanin käsityksen mukaan Aatami hirtti itsensä, mikä oli 1800-luvulla harvinainen ratkaisu. Maallinen valta ja kirkko suhtautuivat itsemurhaajiin niin jyrkästi, ettei monikaan tohtinut metsään mätänemisen ja helvetin käryn riskiä ottaa.
Isän kadottua Juhani vietti varhaislapsuutensa äidin torpparivanhempien luona Hollolan Järventaan kylässä. Naapureiden mielestä vaari ja mummo olivat aivan liian lempeitä otteissaan, mutta näin jälkeenpäin katsoen nuo vuodet tarjosivat Juhanin traagisessa elämässä edes yhden suvantokohdan.
Äidillä meni kuitenkin huonosti. Virallisesti Eeva oli yhä aviovaimo ja kun hän hairahtui sukupuolisuhteeseen, seurauksena oli kirkkorangaistus. Jumalanpalveluksen aikana äiti joutui istumaan häpeäpenkissä koko seurakunnan töllisteltävänä ja asiakirjoissa hänen tittelikseen vaihtui kvinsperson, naikkonen, melkein huora.
Kun Juhani oli kymmenen vanha, äiti avioitui leskimies Alexander Bohmin kanssa. Uudeksi asuinpaikaksi tuli nyt Hujansalon kylä lähellä Heinolaa. Alexanderilla, joka oli köyhä torppari tai ehkä pikemminkin itsellinen, oli omasta takaa poika, Johannes, Juhanin kaima. Yhdessä Eeva ja Alexander saivat tyttären, Vilhelmiinan.
Ruokakunnan sekalaisuus ei ollut ollenkaan tavatonta, Keskisarja huomauttaa. Lukemattomissa huusholleissa oli isäpuolia ja sisarpuolia, perheet hajosivat ja muuttivat muotoaan, äidit uupuivat synnytyksiin, elinikää ei ollut odotettavissa kuin nelisenkymmentä vuotta.
Lyömisessäkään ei ollut mitään ihmeellistä. Vanhemmat hakkasivat surutta lapsiaan, mutta tietysti Alexanderin kaltainen isäpuoli saattoi kurittaa kovemmin. Joka tapauksessa Alexanderin ja Juhanin välit tulehtuivat nopeasti ja neljäntoista iässä poika joutui lähtemään torpasta. Hän olisi halunnut mukaansa isävainaalta säilyneitä vaatteita, kuluneita rääsyjä, mutta niitäkään hänelle ei annettu.
Juhanin edessä oli kerjuutie. Kuusitoista täytettyään hän pääsi rengiksi syntymäkyläänsä Vesivehmaalle, mutta isännät pitivät häntä kömpelönä ja taitamattomana. Pestiensä välillä Juhani kierteli irtolaisena, mikä oli luonnollisesti lainvastaista: Suomessa oli vallalla palveluspakko, joka sitoi köyhän kansan tilallisten työvoimareserviksi.
Hengissä pysyäkseen Juhani alkoi varastaa. Hän vei aitoista ruokaa, kähvelsi vaatteita ja vihdoin Heinolan talvimarkkinoilla hän iski kouransa ruskeaan tammaan. Seuraukset olivat kehnot. Juhani sai miltei maksimimäärän raippoja eli niin paljon, että pysyi juuri ja juuri elossa, ja hänet kuljetettiin pakkotyöhön Hämeenlinnan Kronoborgiin, ojennuslaitokseen, jota on juoppojen ojennettavien takia kutsuttu myös Suomen ensimmäiseksi alkoholistihuoltolaksi.
Kronoborgissa Juhani pistettiin sisähommiin, karstaamaan ja kehräämään kuin akka, kuten Keskisarja muotoilee. Laitoksessa olisi ollut mahdollisuus kartuttaa opillista sivistystä, mutta lukutaitoa koulutuksesta sivuun jäänyt Juhani ei sielläkään hankkinut. Kristinuskosta hän ei ymmärtänyt edes alkeita.
Linnareissun jälkeen Juhanin elämässä koitti myönteisempi vaihe. Vesivehmaan Eskolassa renkinä palvellessaan Juhani sai jopa ajella isännän puolesta markkinoilla, mutta kun osa palkasta maksettiin yleisen tavan mukaan paloviinana, Juhani alkoi tuntea kohtalokasta vetoa ryyppäämiseen.
Pääsiäisenä 1849 Juhani oli sen verran päihteissä, että hän kävi käsiksi isäntäänsä ja varasti tappelun laannuttua talosta hevosen. Tuloksena oli pitkä tutkintavankeus Hämeen linnassa, jossa Juhani kouliutui lopullisesti rikolliseksi. Kun kaikki vangit oli sullottu samaan tyrmään, ammattitietoa siirrettiin kerkeästi ja esteittä.
Seuraavana syksynä kun Juhania vietiin käräjiltä takaisin linnaan, kuljettaja suostui pysähtymään Lammin Tanttilan kylän kohdalla, jotta vanki saisi nauttia tuttujen kriminaalien luona virkistävän annoksen paloviinaa. Kuljettaja itsekään ei istunut kuivin suin, joten Juhanin sännätessä matkan varrella karkuun miehestä ei ollut järin paljon vastusta.
Juhani palasi kriminaalien pariin, omalaatuiseen alamaailman yhteisöön, jollaista ei Hämeen maaseudulta uskoisi tapaavansa. Nuhruisella rosvopäälliköllä Adam Fixillä oli välittömästi keikka tarjolla: Helisevän torppaan Lammin Jahkolassa piti tehdä ryöstöretki. Saaliiksi Juhanille ja hänen kumppanilleen kertyi pari saappaita, liinaisia paitoja, muutama sormus ja vähäinen kasa kolikoita. Hinta oli kuitenkin kova, sillä sekä Helisevän isäntä että emäntä menettivät kahakassa henkensä.
Kun veritekojen pää oli näin aukaistu, ne jatkuivat tasaisena virtana. Paloviinan vauhdittama Juhani ei kaivannut aseteknologian viimeisimpiä saavutuksia, vaan hänelle riitti painava kivi tai puinen karahka, jota heiluttamalla sai tarpeeksi pahaa jälkeä.
Juhania voisi puolustaa sanomalla, että niin olemattomat lähtökohdat eivät kykene tuottamaan kuin onnettomia tuloksia, mutta samalla on syytä muistaa, ettei hän uhannut puolella sanallakaan yhteiskunnan valtaapitäviä. Uhrit olivat hänen oman luokkansa eläjiä, köyhiä ja kurjia, vauraimmillaan työteliäitä torppareita. Ja vaikka kaiken muun saattaisi ymmärtää, vain taivaan enkeli antaa anteeksi pienen paimentytön, Vilhelmiina-siskon julman nuijimisen.
Toisin kuin Neuvostoliitossa Venäjän keisarikunnassa kuolemanrangaistusta kavahdettiin. Vuodesta 1826 lähtien kaikki Suomen paatuneimmat rikolliset oli passitettu Siperiaan eikä edes Juhani, kaksitoistakertainen murhaaja, osannut kuvitella, että viranomaisilla olisi tarjota muita vaihtoehtoja.
Oletus oli väärä. Tammikuussa 1853 Heinolan pitäjän kirkonmäelle pystytettiin mestauslava ja Juhani talutettiin silmät peitettyinä sen vierelle. Tienoo oli mustanaan kansaa ja jokainen odotti kuumeisesti hetkeä, jolloin kirves katkaisisi hirveän murhamiehen kaulan.
Keisarit olivat kuitenkin harvinaisen mieltyneitä valeteloituksiin. Kuten Fjodor Dostojevskin tapauksessa myös Juhanin varalle järjestetyssä näytelmässä kuolemantuomio peruttiin viime hetkellä. Juhani huoahti helpotuksesta, mutta se oli ennenaikaista: häntä ei viety Siperiaan vaan Viaporiin, missä hän joutui viettämään loppuikänsä ahtaaseen, ovettomaan koppiin kahlehdittuna. Helsingin säätyläiset kävivät Kerpeikkaria luukusta tirkistelemässä ja hänen tarinansa eli ja levisi kunnes se liian surkeana ja surullisena unohtui.
uutiskirje 