Helsingissä hakataan, tänne lastut lentelevät. Mikä se on? Oikea vastaus kuuluu: sanomalehti.
Tällaisella arvoituksella muokattiin asenteitamme jo kansakoulussa. Eli että Helsingistä on lähtöisin kaikki se hyvä, joka sitten laavavirran tavoin leviää ympäri Suomen – jos leviää.
Taiteen elitistisyydestä ja pääkaupunkikeskeisyydestä on syytä käydä vakavaa keskustelua.
On totta, että korkeampi taideopetus ja keskeisimmät taidelaitokset on keskitetty enimmiltään Helsinkiin. Se ei ole maamme kulttuurielämän tasapuolisen kehittämisen kannalta hyvä asia.
Kaiken korkeamman taiteen keskittäminen pääkaupunkiseudulle ruokki myös sitä tosiasiaa, että varmasti puolet alan koulutuksen saaneista taiteilijoista on asettunut asumaan Suur-Helsingin alueelle.
Olen leikilläni sanonut, että kaikki Helsingin keskeiset taidelaitokset on räjäytettävä taivaan tuuliin ja näin säästyvät varat ohjattava maakuntien taideharrastuksen kehittämiseen. Sen seurauksena kulttuurielämä kukoistaisi koko Suomessa.
Vieroksun kuitenkin tapaa asettaa harrastajataiteilijat vastaan ammattitaide, sillä molemmat ovat yhtä tärkeitä ja tukevat toinen toisiaan.
Siksi toiseksi kaikilla taiteen kanssa työskentelevillä on sama lähtöasema: kukaan meistä ei synny pensseli korvallisella tai runokirja kädessä.
Joidenkin mielestä verovaroilla koulutetut ja apurahoilla elävät taiteilijat ovat yhteiskunnan syöpäläisiä.
Samalla lailla myös esimerkiksi lääkärit ovat yhteiskunnan varoilla pitkälle koulutettuja. Kuitenkin mielestäni elämisen laadun kannalta ovat taiteilijat yhtä tarpeellisia kuin lääkäritkin. Kuka uskaltaa väittää vastaan?
Koulutettuja taiteilijoita tarvitaan siksikin, että vain heidän kauttaan taide voi kehittyä ja uudistua. Hyvä taiteilija on aina tuuliajolla etsimässä uusia virtauksia. Muuten taide näivettyy ja kuolee pois.
Mitä muuten taiteilijoiden ja kriitikoiden keskinäisiin suhteisiin tulee, ne ovat aina olleet ja ilmeisesti tulevat aina olemaan samanlaisia kuin ovat kissojen ja koirien keskinäiset välit.
Harrastajataiteilijat tehtävänä on hakea vaihtelua arkiseen aherrukseensa ja siinä sivussa kokea saman alan harrastajien kanssa yhteenkuuluvuutta. Mikä sekin on tärkeä asia.
Harrastajataiteilijan suuri vaara on, että hän jämähtää paikoilleen, alkaa toistaa itseään ja muuttuu sapluunataiteilijaksi.
Siksikin ammattitaiteilijat ja koulutetut taiteen opettajat ovat tarpeellisia, että he auttavat alan harrastajia syventämään ja laajentamaan tekemistään ja sitä kautta löytämään itsestään jopa uusia maailmoja.
Toki ammattitaiteilijatkin saattavat jämähtää paikoilleen. Esimerkiksi laitosteattereissa tehdään vain harvoin uutta luovia esityksiä. He joutuvat tekemään esityksiä kansan makuun, eikä kansan maku ole tunnetusti kaksinen.
Sen sijaan nälkäpalkalla työskentelevissä pienissä ryhmäteattereissa ja pitkälle kouliintuneissa harrastajateattereissa tehdään usein uudistavaa ja elämänmakuista teatteria.
Jos huippu-urheilu koetaan tärkeäksi kansan urheiluharrastuksen innoittajaksi, niin miksi ei sama lainalaisuus toteutuisi myös taiteen alalla?
Erona näiden kahden elämänalueen välillä on vain se, että jos huippu-urheilu lopetettaisiin, niin tavallinen kansa nousisi kapinaan, kun taas korkeamman taiteen hävittämisen vuoksi ei kansa korvaansa lotkauttaisi.
lehti 