Albert Edelfelt ja Pohjolan kesä, Kim Simonssonin Kultainen peura, Vesa Varrelan Surffaavat kalat ja muita näyttelyitä. Taidekeskus Retretti, Punkaharju 30.8. saakka.
Yli 80 prosenttia Retretin kesänäyttelyjen kävijöistä käy vuosittain katsomassa vain yhden kuvataidenäyttelyn, kesällä Retretissä. Elokuvissa he käyvät huomattavasti useammin.
Ongelma ei sinänsä ole uusi eikä ihmeellinen. Walter Benjamin pohdiskeli kuvataiteen ja elokuvan välistä eroa jo vuonna 1936.
Taideteoksen kangas kutsuu katsojaa mietiskelyyn ja antaa erilaisten mielleyhtymien vapaasti liikkua. Elokuvissa niin ei voi tehdä. Liikkuvat kuvat vievät katsojalta ajatusten paikan. Mielen assosiaatioketjut muuttuvat välittömästi kuvien vaihtumisen mukana.
Rahavaikeuksissa kipuillut Retretti houkuttelee tänä kesänä kävijöitä Albert Edelfeltin (1854–1905) maalauksilla, kuten kohutun taidekeskuksen avajaisnäyttelyssäkin 26 vuotta sitten. Seurakseen Edelfeltin kesäiset teokset ovat saaneet hänen pohjoismaisten taiteilijatovereidensa maalauksia.
Pariisissa muotiin tullut ulkoilmamaalaus synnytti 1880-luvulla taiteilijasiirtokuntia eri puolille Eurooppaa, myös Pohjolaan. Edelfeltin aikalaistaiteilijat tapasivat kokoontua ikuistamaan maaseudun elämää ja maisemia muun muassa Ahvenanmaan Önningebyhyn Victor Westerholmin luo ja Skageniin taiteilijasiirtolaan Jyllannin rannikolle Tanskaan.
Kun 15-vuotias Albert Edelfelt aloitti vakavissaan taideopinnot, hänestä toivottiin suurta historiamaalaria. Silloisessa Suomessa jokaisen taiteilijan tuli rakastaa isänmaataan ja panna kaikkensa sen kunniakkaan menneisyyden ja valoisan tulevaisuuden kuvaamiseen.
Suomi tarvitsi historiamaalarin, ja tehtävä uskottiin Edelfeltille. Hän paneutuikin asiaan ja lunasti lupauksensa. Mutta maalattuaan suursuosion saaneen Kuningatar Blankan Topeliuksen satuun, levottomuus iski. Historian kuvitus oli hänestä pelkkää lavastusta, sielutonta ja hengetöntä.
Nuori taiteilija halusi kuvata omaa aikaansa ja ihmisiä, joihin sai kontaktin. Syntyi yksi suomalaisten lempimaalauksista, Leikkiviä poikia rannalla. Se sai taiteilijan huudahtamaan häpeissään: ”En ole mitään, en osaa mitään, minusta ei ole mihinkään”.
Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä -teos puolestaan sai katsojat kauhistelemaan: taiteilijahan pilkkasi kansaa. Taulu oli hienostuneiden taidepiirien mielestä raaka ja ilkeä, taulun paviaanikätinen akkakin ihmisen irvikuva. Taiteilijaa patistettiin pysymään kauniiden ja rikkaiden kuvaajana.
Edelfelt maalasi uuterasti kesäparatiisissaan Haikon kartano Porvoon saaristossa, vieraili välistä Skagenissa ja ehätti maakuntamatkoilleenkin. Suurin osa Retretissä esillä olevista teoksista on valonhehkuisia, joutilaiden, aurinkoisten Haikon kesien kuvauksia.
Herrasväen ihanteellista olemisen sietämätöntä keveyttä. Vai onko sittenkään? Näyttely haastaa katsomaan, maalasiko Edelfelt sittenkään vain kansallista idylliä, jota hänen toivottiinkin kuvaavan, vai syvempiä tutkielmia.
1800-luvun jälkipuoliskon teollistuminen ja kaupungistuminen kuultaa myös teoksissa. Rannalla leikkivien huolettomien poikien vastarannalla purjelaivojen edustalla putkuttelee höyrylaiva kuvaten muutosta.
Näyttely kartoittaa myös teollistumisen mukanaan tuomia sosiaalisia ongelmia. Edelfeltin Lauantai-ilta Hammarissa kuvaa herrasväen idyllin kääntöpuolta, Leikkiviä poikia rannalla -maalauksen vastakohdan. Sahayhdyskunnan lapset odottavat laiturilla vanhempiaan töistä, vaitonaisina ja ilottomina. Vanhemmat sisaret hoivaavat nuorempiaan, kun molemmat vanhemmat ovat töissä. Punatautia sairastava lapsi on kääritty huopaan, taustalla tummaa metsän siimeksessä kököttää ankea vuokrakasarmi. Maalauksessa henkii etäisyys kohteeseensa, mutta myös myötätuntoa.
Edelfeltin kansankuvaukset ovat kuitenkin runebergiläisessä hengessä idyllisoituja.
Ajan sosiaaliset ongelmat näyttäytyvät selkeämmin Michael Ancherin säänpieksemien kalastajien kuvissa. Näyttelyn raadollisimpia töitä ovat Christian Krohgin urbaanin elämän kääntöpuolta kuvaavat teokset.
Vahinko, että Edelfeltin koskettavaa Lapsen ruumissaattoa ei syystä tai toisesta ole saatu tai haluttu näyttelyyn. Mielelläni olisin haastellut myös Ruokolahden eukkojen kanssa kirkonmäellä. Skagenin taiteilijoiden töitäkin olisi ollut kiinnostavaa nähdä enemmän.
Retretin luolastossa kököttää Kim Simonssonin häkellyttäviä ja riipaisevia vitivalkoisia keramiikkaveistoksia. Lapsisotilaat rimpuilevat irti selkäänsä sidotuista kultaisista ”vasikoista”. Heidän pistävä katseensa ei jätä rauhaan Edelfeltin kesämaisemien seesteisissä tunnelmissakaan. Luolastoon on palattava.
Simonssonin veistokset ovat kuin toteemeja, oudon mytologisia ja puhuttelevia. Kaiketi ne ammentavat myös japanilaisesta mangasta. Keitä nuo jähmettyneet, tavattoman taidokkaasti veistetyt, kangistuneet ihmiset oikein ovat? Mitä heille on tapahtunut ja mitä meille tapahtuu kohdatessamme toiseutta?
Kim Simonssonilla on tärkeää sanottavaa, kuten lasitaiteilija Vesa Varrelallakin, jonka lasisilla surffilaudoilla jähmettyneet kalat yrittävät huutaa luonnon puolesta. Äänettömästi.
Lähde: Albert Edelfelt ja Pohjolan kesä -näyttelykirja. Toimittanut Maria Vainio-Kurtakko.
uutiskirje 
