On kummallista, että vasemmiston piirissä haikaillaan jatkuvasti yhden henkilön poliittisen vallan perään. Auktoriteettiusko on vahva.
Taustalla vaikuttanee oppi, jonka mukaan ”puolueen pääsihteerillä” on totuus hallussaan. Varmaankin myös entisaikojen usko, että kuningas on reilu ja oikeudenmukainen, kun taas paikalliset viranomaiset ja poliitikot ovat ketkuja, elää edelleen.
Viimeksi presidentin valtaa puolusti Kalevi Suomela (KU 29.07.2009), joka ei koskaan ole kuulunut ”pääsihteeriuskovaisiin”. Miksi siis Kalevikin?
Suomelan lähtökohtana näyttää olevan, että ulkopolitiikka on jotain ylevää, muusta politiikasta poikkeavaa. Mutta ei nykyään voida vetää selkeää rajaa ulkopolitiikan ja muun politiikan välille. ”Rajariitoja” tulee väistämättä, osin arvovaltasyistä. Ja ne riidat pyritään nykyään käymään salassa.
”Kaksipäisyys” aiheuttaa myös sen, että kunnon keskusteluja ulkopolitiikan linjauksista ei tahdo syntyä. Osapuolet menevät herkästi toinen toisensa selän taakse. Seurauksena on, että kabineteissa sovitaan asioista, jotka vaatisivat laajempaa poliittista käsittelyä. Sumeaa politiikkaa!
Joskus presidentin laajaa valtaa perustellaan sillä, että hän on saanut vaalien toisella kierroksella äänestäjien enemmistön kannatuksen. Näin aikanaan presidentti Ahtisaarikin koetti perustella valtansa säilyttämistä. Kyseinen perustelu ei kestä kritiikkiä.
Perustuslain mukaan kansalle kuuluvaa valtiovaltaa edustaa (käyttää) eduskunta, joka valitaan vaaleilla. Esimerkiksi vuonna 2007 eduskuntavaaleissa puolueet, joista valittiin edustajia eduskuntaan, saivat äänistä yli 96 prosenttia.
Eduskuntapuolueilla on siis näin laskettuna selvästi suurempi kansan valtuutus kuin presidentillä, joka sai vaaleissa noin 54 prosentin kannatuksen. Nykyisten hallituspuolueiden yhteiskannatus oli vuonna 2007 vaaleissa lähes 59 prosenttia.
Perustuslain mukaan tasavallan presidentti ja valtioneuvosto (hallitus) käyttävät hallitusvaltaa (toimenpanovaltaa).
Perustuslaissa on säädetty presidentille tiettyjä tehtäviä – lakien vahvistaminen, ylipäällikkyys, virkanimityksiä ja niin edespäin.
”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.” (PL 93 §) Ulkopolitiikkaa on siis johdettava yhteistoiminnassa ministeristön kanssa, jolla taas on oltava eduskunnan luottamus.
EU-politiikasta perustuslaki määrää yksiselitteisesti, että se kuuluu kokonaan valtioneuvoston valmistelu- ja päätösvaltaa eduskunnan tahtoa kuunnellen. Tämä koskee myös EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Täten tätä eduskunnan yksimielistä tahtoa noudatettaessa presidentillä ei ole mitään erityisvaltaa EU-asioissa eikä hänen osallistumisensa EU-kokouksiin ole perusteltua.
Yksi kriteeri vasemmiston määrittelyssä on aina ollut suhtautuminen päätöksentekoon. Vasemmisto on korostanut monijäsenisten valinnaisten elimien päätösvaltaa.
Oikeisto on taasen usein mieltynyt kuninkaan, johtajan tai suppean ryhmän päätöksiin.
En näe yhtään perustetta sille, että Suomen vasemmisto (sdp ja vasemmistoliitto) on viime vuosina tarrautunut presidentin valtaan vastoin kaikkia aiempia ohjelmiaan ja linjauksiaan.
Lyhyesti vielä:
1. Usko siihen, että yksi henkilö suppeine avustajakuntineen omaisi suuremman tiedon ja viisauden kuin laajempi päättäjäjoukko, on väärä.
2. Yhden henkilön valta rapauttaa aitoa demokratiaa.
3. Ulkopolitiikkaa ei voi erottaa muusta politiikasta.
4. Vasemmiston pitkä linja valtaoikeuskysymyksissä on kestävä.
lehti 