Kesäkuussa 1976 kansandemokraattisessa liikkeessä elettiin optimistista ja työntäyteistä aikaa. Syyskuussa 1975 oli pidetty ennenaikaiset eduskuntavaalit, joissa SKDL otti vaalivoiton ja palasi hallitukseen. Toukokuussa 1976 pidettiin silloisen nuorisoliiton (SDNL) liittokokous. Kesäkuun alussa oli vuorossa SKDL:n liittokokous. Kaikkea toimintaa leimasi valmistautuminen lokakuussa 1976 pidettäviin kunnallisvaaleihin. Tavoitteena oli vaalivoitto. Mutta muutakin tekemistä riitti.
Välittömästi SKDL:n kokouksen jälkeen pidettiin kurssikeskus Päiväkummussa Karjalohjalla kutsupohjalta kansandemokraattisen liikkeen kaksipäiväinen lehdistöseminaari.
SKDL:n keskustoimistosta tuli minullekin käsky osallistua. Tuohon aikaan olin
SKDL:n Uudenmaan piirin järjestösihteeri, mutta SKDL:n kaavailuissa oli, että siirryn piirisihteerin tehtävään heti syyskuun alussa, kun silloinen piirisihteeri oli siirtymässä keskustoimistoon. SKDL oli päättänyt valmentaa nuoren miehen myös lehtityön tehtäviin, sillä lehdistöasiat olivat siihen aikaan paljon tiiviimpi osa järjestötoimintaa kuin nykyisin.
Kansandemokraattisessa liikkeessä julkaistiin 32 vuotta sitten seitsemää sanomalehteä:
7-päiväinen Kansan Uutiset (Helsinki), 5-päiväinen Kansan Tahto (Oulu), kolme kertaa viikossa ilmestyvät Hämeen Yhteistyö (Tampere), Kansan Sana (Kuopio), Kansan Ääni (Vaasa) ja Satakunnan Työ (Pori), sekä kerran viikossa ilmestyvä ruotsinkielinen Folktidningen Ny Tid (Helsinki). Hämeen Yhteistyön asema oli muista poikkeava, koska se oli tuolloin puolueopposition hallinnassa ja sen äänitorvi.
Lehdistöseminaarissa tulivat alusta lähtien hyvin kärkevästikin esiin lehtien väliset jännitteet. Osa maakuntalehtien ja piirien edustajista oli suorastaan aggressiivisia Kansan Uutisia kohtaan. SKDL:n ja
SKP:n äänenkannattajaa arvosteltiin siitä, että ”se vie meidän kaikkien rahat”.
Minä olin ylen hämmästynyt. Olinhan kuvitellut, että kaikki kantavat huolta liikkeen päälehdestä, jonka 7-päiväisyyttä pidettiin erityisen tärkeänä. En ymmärtänyt ollenkaan, että joku rinnasti 3-päiväisen lehdykän ”oikeaan” sanomalehteen. Se oli tiedossa, että kaikkien lehtien talous on tiukoilla. Itse en vielä 1976 ymmärtänyt, miten vaikea ja uhanalainen lehtiemme tilanne oli. Se valkeni hieman myöhemmin.
Viestintään ja lehdistöön hyvin perehtynyt nuori Perttu Rastas, joka toimi nuorisoliiton tehtävissä Helsingissä, oli tehnyt vähän aikaisemmin esityksen, että maa jaetaan kahteen levikkialueeseen. Kansan Uutiset toimisi eteläisen alueen lehtenä ja Kansan Tahto pohjoisen. Esitykseen sisältyi, että muut lehdet lopetetaan, mutta kaikki mahdolliset lehdistörahat ja muut resurssit käytettäisiin
KU:n ja KT:n kehittämiseen.
Rastaan esitys sai jäätävän vastaanoton. Selvää oli, että se jäi vain esitykseksi. En muista, johtiko seminaari mihinkään uudistuksiin, mutta kaikki lehdet jatkoivat kuten ennenkin.
Perttu Rastas puhui siitäkin, mitä mahdollisuuksia uusi tekniikka antaa lehdille ja käytti esimerkkeinä joitakin ratkaisuja, joita ulkomailla on tehty. Ei mennyt perille sekään. Uudet menetelmät olisivat edellyttäneet lehdiltä hieman toimituksellista yhteistyötäkin, mutta se oli kertakaikkisen ylivoimaista.
Yli 30 vuoden takaiset tapahtumat palailivat muistin pintaan, kun Kansan Uutisten hallitus teki päätöksen lehtiuudistuksesta. Muistin palautumista vauhdittivat erityisesti ne puheenvuorot, joissa arvosteltiin lehden päätöstä. En ole huomannut, että kriitikot olisivat esittäneet vaihtoehtoista ratkaisua. Siinä tapauksessa jatkettaisiin ennallaan. Sen tien päässä olisi lehden kaatuminen.
Lehtikysymys on vasemmistolaisessa liikkeessä myös päätöksenteon ja päättämättömyyden historiaa. Ei tehty mitään 1976. Sen jälkeen on silloin tällöin tehty jotain pakon edessä. Ainoa poikkeus on Viikkolehti, huolellisen kehitystyön loistava tulos. Nyt, 2009, ollaan melkein siinä tilanteessa, mitä Perttu Rastas esitti 32 vuotta sitten. Mutta kun tähän on tultu ajelehtimalla, KU ja KT ovat Viikkolehden kanssa nelipäiväinen paketti, ST + Viikkolehti kaksipäiväinen. Näilläkö kilpaillaan modernin tarjonnan kanssa?
Olen näiden vuosikymmenten aikana usein jossitellut sitä, millainen lehtien tilanne olisi nyt, jos aikanaan olisi tehty Perttu Rastaan esityksen mukaan. Jos todella olisi kaikki resurssit keskitetty 7-päiväiseen ja 5-päiväiseen lehteen, millaiset kilpailuedellytykset niillä olisivat olleet? Mahdollista on, että jossakin vaiheessa olisi siirrytty yhden lehden malliin, mutta se olisi todennäköisesti 7-päiväinen. Niin tai näin, sen uskallan väittää, että Rastaan esityksen toteuttamisella vasemmistolehdistön tilanne olisi nyt parempi kuin se tällä hetkellä on.
Olen itsekin paperilehden ystävä, vaikka luen päivittäin monen lehden nettiversioita. Kun on vuosikymmenten mittaan tottunut printtilehteen, ei siitä pääse irti.
Mutta elääkseen lehti tarvitsee levikkiä ja ilmoittajia. Moniko lehtipäätöksen arvostelija hankkii uusia tilauksia? Kuinka monessa puolueosastossa valitaan lehtivastaava? Nouseeko puolueorganisaatiosta uusia lehtiasiamiehiä? Puoluelehden yksi peruskivi on se, että väki myös toimii oman lehden puolesta. Onko näin nykyisin?
Vasemmistolehtien tarina osoittaa vääjäämättä sen, että päätöksiä on tehtävä silloin, kun on päätöksenteon aika.
Kun ei tehdä päätöksiä, lykätään niitä tai tehdään näennäisiä ratkaisuja, silloin luiskahdetaan ajelehtivaan tilaan ja ollaan kasvavassa määrin ulkopuolisten armoilla.
Perttu Rastas esitti käytännössä neljän lehden lopettamista (Ny Tid olisi jatkanut), mutta sitä ajatusta vastustettiin. Silti lehdistä on kolme kaatunut.
En minä väitä, että nyt tehty ratkaisu on paras mahdollinen, mutta ei minulla ole esittää muutakaan vaihtoehtoa. Sen takia oli oikein, että lehden hallintoon valitut päättäjät kantoivat vastuunsa ja tekivät tärkeän päätöksen.
Ei päättäjillä ole mitään virkaa, elleivät he vaikeassa tilanteessa rohkene tehdä ratkaisuja.
Kirjoittaja on Vasemmistoliiton kunnallissihteeri, joka on toiminut useissa eri tehtävissä niin Vasemmistoliitossa kuin sitä ennen SKDL:ssä.
lehti 