Yksi hyvin toimivan verojärjestelmän tunnusmerkki on se, että se on oikeudenmukainen ja läpinäkyvä. Se kohtelee kaikkia tulonsaajia samalla tavalla. Tulojen piilottelua se ei salli ja ammattimaisesti toimivia piilottelijoita se rokottaa rankalla kädellä.
Tällaista olisi ilmeisesti verotus paratiisissa, jossakin globaalin reaalikapitalismin tuolla puolen.
Mutta globaalissa reaalikapitalismissa oikeudenmukainen ja läpinäkyvä verotus ei ole mikään kilpailuvaltti. Pikemminkin päinvastoin. Globaalitaloudessa tuotannontekijätulot virtaavat vuolaana yli kansallisten rajojen, mutta verovalvonta pysähtyy pääsääntöisesti rajalle.
Se, mitä tästä ristiriidasta seuraa verotukselle, ei ole kovin vaikeaa kuvitella. Verotuksen ulkopuolelle joko kokonaan tai osittain jäävän tulon määrä kasvaa. Ja erityisen selvästi se kasvaa rajat ylittävässä sijoitustoiminnassa, jossa raja ylitetään valon nopeudella ja sähköisesti.
Jos tililläsi siis sattuisi olemaan pari miljoonaa ylimääräistä, olisi ”epäoptimaalista” sijoittaa pääoma siten, että Suomen verottaja siitä kansallisessa verolainsäädännössä säädetyn siivun saisi. Tuotot maksimoidaan sijoittamalla rahat jonkin bulvaanin välityksellä siten, ettei verottajalla ole enää kykyä identifioida edunsaajaa.
Tätä toimintaa varten on aina ollut niin sanottuja veroparatiiseja, maita tai niiden osia, joiden pankkilait käytännössä kieltävät tietojen luovuttamisen esimerkiksi verottajalle tai poliisille. Tällaisia maita ovat olleet muun muassa Luxemburg ja Liechtenstein, eräät Englannin kanaalin saaret, eräät Keski-Amerikan pikkuvaltiot, kuten Panama, sekä Singapore ja Hongkong.
Mutta globaalitalouden aikana, 1990-luvulta lähtien, veroparatiisimaisia käytäntöjä ovat omaksuneet monet muutkin maat, kuten Suomi. Myös Suomi on halunnut siivunsa finanssipääomasta, jonka määräksi vuonna 2007 on arvioitu noin 200 triljoonaa USA:n dollaria, nelinkertainen määrä koko maailman bruttokansantuotteeseen verrattuna.
Yksi täky on vuonna 1991 voimaan astunut laki suomalaisten pörssiyhtiöiden osakeomistusten ”hallintarekisteröinnistä”. Se mahdollisti nimettömän omistamisen tavalla, jota sittemmin on ihmetelty. Toinen on vuonna 2005 käyttöönotettu hallintarekisteröityjen omistusten ”yhtenäinen verokohtelu”, joka teki lailliseksi ainakin puolta pienemmät pidätysprosentit kuin Suomen laki edellytti. Kolmas on eduskunnalle nyt annettu esitys suomalaisten sijoitusrahasto-osuuksien ”hallintarekisteröinnistä”.
Näistä lakimuutoksista seuraa, että sijoittajat – keitä sitten ovatkin – voivat nostaa osinkonsa ja myyntivoittonsa joko nollaverolla tai halvimman veroparatiisin taksan mukaan. Viime vuonna tehdyn selvityksen mukaan etävälittäjät vastasivat noin puolesta Helsingin pörssissä tehdyistä kaupoista, mutta vain yksi 50 välittäjästä oli tehnyt toiminnastaan säädetyn vuosi-ilmoituksen. Muut eivät tehneet, kun mitään sanktiota ei tekemättä jättämisestä muistettu säätää. Eikä sanktiopykäliin vieläkään ole tulossa täsmennystä, vaikka veromenetykset varmasti kasvavat.
Lehtien mielipidesivuilla nämä ongelmat ovat nousseet taas kerran pintaan, ja hyvin perinteisellä tavalla. Yhtäällä ovat verotuksen oikeudenmukaisuutta ja läpinäkyvyyttä painottavat tahot, kuten harmaan talouden vastainen Viranomaisyhteistyön Kehittämisprojekti (VIRKE) ja SAK, ja toisaalla Suomen rahoitusalan kilpailukykyä alleviivaavat tahot, kuten Valtiovarainministeriö ja Finanssialan keskusliitto. SAK:n huolena on muun muassa se, että verottamatta jäänyt pääomatulo johtaa korotuksiin ansiotulojen verotuksessa.
Poliitikot eivät juuri ole tähän keskusteluun osallistuneet, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Viimeinen laajempi poliittinen keskustelu tästä asiasta käytiin vihreiden harmaata taloutta koskevan välikysymyksen yhteydessä vuonna 2002.
Vastaajan paikalle joutui silloinen toinen valtiovarainministeri Suvi-Anne Siimes, joka puolusti valtiovarainministeriön ”yrittämistä tukevaa” linjaa. Ja sillä linjalla ovat sittemmin jatkaneet kaikki hallitukset, ilman uusia välikysymyksiä tai muita valittua linjaa kyseenalaistavia toimia.
Tilaus ongelman politisoinnille on kuitenkin olemassa, kiitos finanssivetoisen lamamme. Keväällä G20-maat julistivat Lontoossa, että ”pankkisalaisuuden aika on ohi”. Mielenkiintoista tässä on se, että julistuksen antoi nimenomaan G20, eikä esimerkiksi kestävän kehityksen retoriikkaan erikoistunut EU, jolle aloitteellisuus asiassa olisi uskottavuutta tuonut.
G20:n lisäksi nimettömän sijoittamisen purkamista ovat vaatineet teollistuneiden maiden yhteistyöjärjestö OECD, rahanpesusta seikkaperäisiä maaraportteja julkaiseva FATF (Financial Action Task Force) sekä eräiden maiden, kuten Norjan ja Tanskan, rahoittama hanke sijoitustoiminnan läpinäkyvyyden lisäämiseksi (Task Force for Financial Integrity and Economic Development).
Lontoon prosessin toinen havainto on se, että salailu ja väärinkäytökset eivät liity ainoastaan pääomatuloilla keinotteluun, vaan maailmankauppaan laajemminkin. Valtaosa maailmankaupasta käydään ylikansallisten yritysten sisällä, ja noin puolet rahavirroista kulkee veroparatiisialueiden kautta.
Ongelmaksi on havaittu siirtohinnoilla keinottelu siten, että esimerkiksi banaanikilon hinnaksi voi yritysten sisäisessä tilinpidossa tulla melkein mitä vaan. Esimerkkeinä tästä ongelmasta ovat otsikoihin nousseet kirjanpitoskandaalit, kuten Enron tai WorldCom. Suomalaisena innovaationa tähän ongelmaan on niin sanottu kaksoiskuittikikkailu Venäjän kaupassa.
Millaisiin veromenetyksiin väärinkäytökset yritysten sisäisessä kaupassa ovat johtaneet, on asia, jota ei tiettävästi vielä pystytä edes haarukoimaan. Se kuitenkin tiedetään, että ilman veroparatiiseja ja niiden olemassaoloon perustuvaa mukautuvaa lainsäädäntöä veromenetykset olisivat pienemmät ja arvioitavissa.
Mutta tie veroparatiiseista vapaaseen maailmaan on varmasti pitkä ja kivinen, ainakin kahdesta syystä. Yksi on nimeltään Luxemburg, veroparatiisi EU:n sisällä. Se toimii erittäin kielteisenä verrokkina kaikille muille EU-maille. Nimenomaan Luxemburgin olemassaoloon perustuen Suomikin on veroparatiisimaista lainsäädäntöä säätänyt. On sanottu, että jos näin ei tehdä, kaikki raha menee Luxemburgiin.
Toinen jarru on vanhentunut ja vääristynyt Suomikuva. Sen mukaan me olemme maailman vähiten korruptoitunein maa, eivätkä tässä kuvatut ongelmat siten voi oikeasti Suomea koskea. Minusta tämä on se perusongelma harmaan talouden vastaisessa toiminnassa, ja siksi siitä pari sanaa artikkelini lopuksi.
Ainoa kattava tutkimus harmaan talouden laajuudesta Suomessa on tehty vuoden 1992 aineistolla. Silloin harmaan talouden laajuudeksi mitattiin 4,2 prosenttia bruttokansantuotteesta. Sen jälkeen mittausta ei ole tehty. Kuinka me siis voimme tietää, mikä Suomen paikka suhteessa muihin maihin nykyään on? En olisi siten kovin yllättynyt, jos lähempi tarkastelu tuottaisi meille yllättäviä tuloksia, kun keinot vain valitaan yhtä neuvokkaasti kuin esimerkiksi Saksassa.
Saksan tiedustelupalvelu osti ”laittomasti hankittuja” tietoja saksalaisten piilottamasta varallisuudesta liechtensteiniläiseen LGT-pankkiin. Haaviin jäivät muun muassa Deutsche Bankin pääjohtaja, Postin pääjohtaja sekä koko joukko muita suurituloisimpiin kuuluvia saksalaisia. Listoilta löytyi myös suomalaisia, joita pelkän matemaattisen todennäköisyyden mukaan täytyy siten olla veropakolaisina muissakin paratiiseissa.
Epäsuorasti tämän mahdollisuuden myönsi myös Jyrki Katainen MOT-ohjelmassa 31.8. Hänhän lausui, että suomalaisten ökyrikkaiden huikea tulokehitys ei voi johtua pelkästään siitä, että progressiivisesti verotettuja ansiotuloja on otettu ulos vaatimattomalla pääomaverolla. Todelliseksi syyksi tähän hän arvioi pääomamarkkinoiden vapauttamisen tarjoamat mahdollisuudet.
Mihin muuhun ministeri Katainen saattoi viitata kuin ketkuiluun tässä kuvatulla nimettömällä ja siten verottamatta jääneellä sijoittamisella?
Kirjoittaja on SAK:n ekonomisti.
uutiskirje 
