Eilina Gusatinsky
Minulle kesä on ohi syyskuun ensimmäisenä päivänä. Poikiani harmittaa tieto siitä, että Venäjällä koululaisten loma kestää kolme kuukautta. Heidän mielestään on epäreilua aloittaa koulu elokuun puolessa välissä, jolloin kelit houkuttelevat rannalle. Rauhoittelin heitä sillä, että itse kävin koulua myös lauantaisin (nykyään venäläisilläkin lapsilla on kaksi vapaapäivää viikossa).
Ensimmäinen syyskuuta on ollut minulle aina erityinen päivä. Lapsuudessani siihen kuului jännitystä, iloa ja paljon kukkia – Venäjällä on tapana viedä opettajalle kukkia ensimmäisenä ja viimeisenä koulupäivänä.
Suhtautumiseni muuttui viisi vuotta sitten Beslanin koulutragedian myötä.
Nyt syyskuun ensimmäiseen päivään liittyy myös pelko. Pelkään, että jotain pahaa tapahtuu. Minun on vaikea katsoa uutisia. Viisi vuotta sitten oli pelottavaa huomata, että lasten kuolema Pohjois-Ossetiassa kosketti suomalaisia paljon vähemmän kuin WTC:n romahtaminen New Yorkissa. Mistä se johtuu?
Onko niin, että siteet Venäjään – juurien, kansalaisuuden tai asumisen kautta – tekevät ihmisestä jotenkin erilaisen? Sellaisen, joka ei ole oikeutettu myötätuntoon, tasa-arvoiseen kohteluun, tasavertaiseen asemaan?
Liioittelen nyt, mutta kärjistämällä haluan selvittää itselleni, miten pitäisi elää tämän asian kanssa.
Heinäkuun kolumnissani kerroin projektista, jonka kautta sain kunnian tutustua Suomen ns. vanhoihin venäläisiin. Useiden kertomukset ovat uskomattomia selviytymistarinoita, joihin liittyy vakavia pohdintoja. Mielenkiintoista on huomata, miten paljon nykyisillä maahanmuuttajilla on heiltä opittavaa. Mekin etsimme vastauksia kysymyksiin: keitä me olemme, miten löydämme tasapainoisen suhtautumisen Suomeen ja Venäjään, kuinka säilytämme lapsillemme kielen sekä kulttuurin ja tarvitsevatko he sitä?
Vanhan autonomia-ajan Suomen venäläiset joutuivat sopeutumaan uuteen asemaansa itsenäisessä valtiossa hyvin vaikeassa tilanteessa. Myöhemmin heidän piti kohdata vallankumouksen jaloista paenneita venäjänkielisiä, selviytyä sodissa. Oma lukunsa on suhtautuminen niihin, jotka muuttivat Suomeen Neuvostoliitosta avioliiton kautta.
Ja sitten tulivat uuden aallon venäjänkieliset: paluumuuttajat, opiskelijat, työntekijät. Yksi nuori nainen, joka kuuluu kolmanteen Suomen venäläiseen sukupolveen, kertoi mummonsa pyytäneen aina ennen heidän yhteistä kauppareissuaan: ”Puhutaan sitten suomea, ettei kukaan luule, että olemme vasta muuttaneet maahan”.
Miksi Suomessa on niin vaikea olla venäläinen? Ehkä venäläisyys mielletään liian poliittiseksi. Juuret asettavat sellaiset paineet, että monille on helpompi joko kieltää oma identiteettinsä ja yrittää sulautua valtaväestöön, tai sitten liittyä porukkaan, jolle Venäjän pahuus on pakkomieli.
Taannoin puhuin yhden venäjänkielisen toimittajan kanssa. Keskustelu liittyi toiseen maailmansotaan. Olin polttaa päreeni, kun hän sanoi, että jos Hitler olisi ollut viisaampi ja kohdellut neuvostoliittolaisia paremmin sodan alkuvaiheessa, niin kaikki olisi loppunut eri tavalla. ”Valko-Venäjällä ja Ukrainassa ihmiset ottivat saksalaiset vastaan kukittamalla heidät, ja miljoonat sotilaat antautuivat”, hän totesi itsevarmasti.
Yritin huomauttaa, että sota olisi loppunut jo vuonna 1941, jos asiat olisivat olleet niin (onhan olemassa myös valokuvia, joissa virolaiset ja latvialaiset ottavat iloisina vastaan neuvostoliittolaiset sotilaat). Hitlerin ”viisauden” voi tarkistaa hänen opuksestaan ”Taisteluni”, jossa hän kertoo selkeästi, mitä ei-arjalaisia hänen rakentamassaan maailmassa odottaa. Keskustelukumppanini nimitti minua neuvostoliittolaisen propagandan uhriksi ja lopetti keskustelun siihen. Eläköön vuoropuhelu!
Täytyy todennäköisesti uskoa, että eläminen musta-valkoisessa maailmassa on erittäin miellyttävää. Siis tarkoitan musta-valkoista suhtautumista tiettyihin asioihin, muun muassa Venäjään.
Vääristynyt (musta-valkoinen) kuva voi joskus aiheuttaa epämiellyttäviä tilanteita. Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltassa oli Elävien runoilijoiden ilta, johon oli kutsuttu Dmitri Bykov Moskovasta.
Mediapersoonana tunnettu toimittaja, kirjallisuuden tutkija ja kirjailija ei halunnut (osannut?) miellyttää suomalaisia. Häneltä kysyttiin, milloin hän on elänyt onnellisena. Bykov vastasi, että nyt hän on hyvin onnellinen, koska hänellä on mahdollisuus tehdä sitä, mitä hän haluaakin. Sitä mahdollisuutta hänellä ei ollut 80- ja 90-luvuilla, mutta nyt on.
Menin kuuntelemaan Dmitriä vain sen takia, että hänet on esitetty Suomessa nimenomaan ”terävänä yhteiskuntakriittisenä poleemikkona”. Värikäs persoona ei mahtunut pelkistettyyn maailmankuvaan. Olisiko niin, että myös Venäjältä löytyy sittenkin väriloistoa?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja
uutiskirje 
