Karl Marxilla ja Meidän Herrallamme oli yksi pieni ero. Siinä missä Herramme esiintyi arkailematta prostituoitujen seurassa, Marx vierasti yhteiskunnan alimpia kerroksia ja piti katutyttöjä, kaupustelijoita, kerjäläisiä ja muita ryysyköyhälistön eli Lumpenproletariatin edustajia taantumuksen käsikassaroina. Oikea, edistyksellinen proletariaatti tuli sen sijaan toimeen rehellisellä palkkatyöllä, lähinnä tehtaissa yötä myöten ahertamalla.
Joskus takavuosina laskin herttaista leikkiä kutsumalla itseäni proletaariksi, mutta vähitellen minulle on alkanut kirkastua, että olemattomilla tuloillani en voi mitenkään samastua suomalaiseen teollisuustyöväkeen. Minä en ole eläessäni ollut sellaisessa virassa tai toimessa, josta maksettaisiin likikään sitä mitä tehdassaleissa saadaan, ja yksityisyrittäjäksi heittäydyttyäni olen vajonnut hitaasti, mutta varmasti kohti ryysyköyhälistön elintasoa.
Urani huippuhetket koin heti alussa, kolmenkymmenen korvilla, kun minut valittiin johtamaan Hyvinkään taidemuseota. Tämä kuulostaa todella mahtavalta, mutta ikävä kyllä nimikkeeni ei ollut ollenkaan johtaja vaan kryptinen kuvataidesihteeri. Virkaehtosopimukset eivät mitään kuvataidesihteereitä tietenkään tunteneet, joten Hyvinkään kaupunki maksoi niin vähän kuin kehtasi.
Ja sehän kehtasi. Numeropääni on aina ollut heikko enkä muista summaa, mutta sen muistan, että virkaan vaadittiin ylempi korkeakoulututkinto, monipuolinen kielitaito ja laaja perehtyneisyys ja että kaiken tämän jälkeen palkka oli täsmälleen sama kuin seinän takana asuneella kodinhoitajalla.
Kodinhoitajia minulla ei ole mitään syytä halveerata, sillä äitiraukkanikin selviytyminen on tyystin heidän kärsivällisyytensä varassa, mutta jokainen ymmärtää, että nimenomaan kodinhoitajat eivät rahassa kieriskele. He ovat kunnan pienipalkkaisimpia työntekijöitä ja sellainen olin myös minä – johtavasta asemasta ja esittelyoikeudesta huolimatta.
Eipä silti, juuri missään muussa työssä en ole päässyt kuvataidesihteerinkään tuloihin. Kurjista kurjin homma ei ollut alastonmallina poseeraaminen vaan arvanmyynti Kouvolan rautatieasemalla, missä istuin pääpalkinnon, Pikku-Fiatin, ratin takana. Asiakkaita kävi niin harvoin, että minulla oli hyvää aikaa ynnätä provikoitani, ja vaikka kuinka laskin, lopulta minun oli pakko uskoa, etten saisi ikinä kasaan linja-auton kuukausilipun hintaa muusta ansiosta nyt puhumattakaan.
Työttömiä yllytetään herkästi yrittäjiksi ja sillä tavoin minäkin ratkaisin erinäisten haaksirikkojen jälkeen toimeentuloni. Aloin kirjoittaa tietokirjoja WSOY:lle, juttuja eri lehtiin ja näyttelyartikkeleita museoille – ja pitkään kaikki sujui hyvin, joskin edellytyksenä oli lähes tauoton työ, jossa ei viikonloppuvapaita tai kesälomia liiemmin pidetty.
Yrittäjällä ei ole tietenkään mitään säännöllistä kuukausipalkkaa, mutta viime vuosina firmassamme tuli tavaksi, että nettotuloni olivat kuukaudessa tuhat euroa. Koska veroprosenttini on ollut aina varsin pieni, bruttotulotkaan eivät toki yltäneet alaikäisten hampurilaismyyjien kadehdittavalle tasolle.
Tuhannesta eurosta reilusti yli puolet meni kääpiökaksioni vuokraan, mutta marketista sain kyllä leipää ja apteekista tilannetta rauhoittavaa lääkettä. Autoon, kesämökkiin, matkoihin tai joulunviettoon ei ollut varaa, mutta kun kirjastossa riitti kirjoja, olin elämääni aivan tyytyväinen.
Puhun imperfektissä, sillä nykyisen laman myötä rahavirta ehtyi. Kustantajat eivät halua enää tietokirjoja, koska kauppiaiden mielestä niillä ei ole lainkaan kysyntää. Nokkelat ihmiset etsivät tietonsa netistä eivätkä kasaa hyllyihinsä hiljalleen pölyttyviä niteitä. Sitä paitsi kirjahyllytkin ovat katoamassa, kuten mistä tahansa sisustusohjelmasta on helppo havaita.
Kuntatalouden kirskuva kiristyminen vei osan töistä. Viimeinen yritys Hyvinkään kaupungin suuntaan oli tarjous kulttuuristrategian laatimisesta. Kerroin jokin viikko sitten, miten Hyvinkää maksoi kaupunkistrategiasta kovapintaiselle konsultille peräti 30 000 euroa. Kulttuuristrategia oli sivuilla mitaten samaa luokkaa ja sitä pohjustettiin lukuisilla yleisötilaisuuksilla, mutta hölmöyksissäni pyysin siitä vain 2 000 euroa. En voittanut kisaa, vaan tehtävään valittiin toinen humanistitonttu, joka ei ymmärtänyt vaatia sen enempää.
Tällä erää kuljeskelen huuli pyöreänä. Jotakuinkin kaikki mikä tulee, hupenee yrittäjän pakollisiin eläkemaksuihin, joiden minimimääräkin tuntuu kohtuuttomalta. Työttömyyskorvaus on yrittäjälle saavuttamaton unelma, joten edessä on pian leipäjono. Passiivisena ortodoksina ja aktiivisena vasemmistolaisena en saa varmaan luterilaiselta seurakunnaltakaan kuin hyytäviä katseita.
Helsingin Sanomien tunnolliset lukijat tuhahtavat nyt ja huomauttavat, että ininäni on turhaa ja naurettavaa, sillä siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun lehden kulttuuritoimitus listasi kirjastokorvausten saajat ja kas kummaa, kenenkäs nimi siellä ensimmäisten joukossa loisteli.
Totta tosiaan, kirjastokorvaus on kolahtanut minulle useammin kuin eräille muille tietokirjailijoille. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että valtaosa tietokirjailijoista istuu hyväpalkkaisissa viroissa ilman taloudellisia julkaisupaineita, mutta minun on ollut henkeni pitimiksi kirjoitettava sormet ruvella.
Opetusministeriön kirjastokorvauksen ideana on taata tuloja niistäkin kirjoista, joita vain lainataan eikä osteta, mutta systeemi on sillä tavalla hassusti rakennettu, että yhdeksänkymmentä prosenttia rahoista jaetaan kaunokirjailijoille. Vaikka maineikkaat romaanitähdet voivat netota hyvinkin suuria summia, tietokirjailijat joutuvat tyytymään rippeisiin.
Olen saanut, tunnustan sen avoimesti, monena vuonna tuhannen euron kertapotin. Joihinkin Kulttuurirahaston apurahoihin verrattuna se on vähän, mutta tiedän, että näinkin vaatimaton korvaus saattaa tuntua härskiltä. Ilmaista rahaa, kaikkea sitä kuulee ennen kuin korvat putoavat!
Minulle kirjastokorvaus on ollut joka tapauksessa varsinainen siunaus, sillä tietokirjoista otetaan pieniä painoksia ja niitä myydään hyvinäkin aikoina heikosti. Eikä kirjailijalle tilitetä myyntihinnasta kuin mitätön osa, ehkäpä kolme euroa. Jos kirjoja menee sitten 500 kappaletta, lopputulos vuoden, parin työstä on 1 500 euroa. Tuntipalkka jää tässä niin surkeaksi, ettei sitä ilkeä edes ajatella.
Rikas mies olisi vastaus moneen ongelmaan, mutta valitettavasti miesystäväni, joka asuu omassa taloudessaan, on yhtä pahassa jamassa. Vuosikausia ystävä, koeteltu ammattilainen, on etsinyt mitä tahansa työtä, käynyt eri alojen kursseja ja riemuinnut välillä, että nyt on pakko napata, mutta kaikki ponnistelut ovat tuottaneet vain pettymyksen toisensa perästä.
Tarkkaan ottaen ystävä on jo heittänyt haaveet palkallisesta työstä, mutta palkattomaankin on ollut liian paljon pyrkijöitä. Niin vaikea kuin sitä on todeksi uskoa, meillä Suomessa on vallalla moderni orjuus, jota kutsutaan esimerkiksi harjoitteluksi. Aivan hiljattain työvoimatoimisto kehotti ystävää hakemaan kotisivuja värkkäävään firmaan, mutta pienen tutkimisen jälkeen selvisi, että kyseessä oli kuuden kuukauden harjoittelu, josta maksettiin kahdeksan euroa per päivä.
Yli viisikymmenvuotias, tietokoneen metkut alusta loppuun hallitseva ystävä oli valmis harjoittelijaksi, mutta valinta osui jälleen muualle. Joku toinen tekee nyt ilman palkkaa sivuja firmassa, joka käyttää työkielenään englantia ja laskuttaa arvatenkin asiakkailtaan huippuhintoja.
Työttömyys on henkisesti ja aineellisesti raskas taakka eivätkä sitä helpota kirjoitukset, joissa työttömät itse leimataan syypäiksi. Yleisönosastoissa liikkuu myös järkyttäviä väärinkäsityksiä sosiaalitoimistojen höylistä anteliaisuudesta, vaikka jokainen sentti vaatii polvillaan anelua ja konstikasta paperisotaa. Ihmettelen tosissani, miten niukalle koulutukselle jääneet kansalaiset tai kielitaidottomat maahanmuuttajat sokkelosta ikinä selviävät.
Köyhyysrajana pidetään nykyisin kaiketi 1 100 euron kuukausituloja. Ystävä saa raavittua tuosta summasta suunnilleen puolet ja siltikin hänen veroprosenttinsa on yhtä suuri tai jopa suurempi kuin Suomen äveriäimmillä kapitalisteilla. Kun Karl Marx tuomitsi köyhimpien ja kurjimpien Lumpenproletariatin, tiesikö hän varmasti mitä teki?
uutiskirje 