Avustusbussi lähtee kaksi kertaa vuodessa
Hannu Putuksen ohjaama linja-auton perä tunkeutuu pensasaidan kapeasta aukosta Suomisten omakotitalon pihalle. Syntyy säpinää.
Suomisella on sylissään autotalliin kerättyjä lasikuitusuksia ja sauvoja. Eeva Järvilehto kantaa pahvilaatikossa verenpainemittareita.
– Mittareita on kymmenkunta. Lisäksi on sydämenelvytyslaite sydänpysähdyksiin, laite röntgen-kuvien katselemiseen ja laatikollisia vaippoja, Järvilehto luettelee.
– Olemme vieneet myös kyynärsauvoja ja pyörätuoleja sekä lapsille leikkikaluja, Suominen kertoo.
Kuorma käsittää kuitenkin pääasiassa vaatteita. Autotallin keräyspisteestä kulkee jätesäkki poikineen linja-auton tavaratilaan.
– Viemme tavaraa Inkerin liitolle ja inkeriläisten vanhusten päiväkeskukseen Pietarissa, Suominen kertoo. Kuljetukset alkoivat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1991. Bussi on lähtenyt vuodesta 1997 lähtien joka syksy ja kevät.
Tavaraa
helppo saada
Avustustavaroiden saannissa ei Suomisen mukaan ole ollut vaikeuksia. – Meillä on esimerkiksi tukihenkilö. Hänen tekemiään villasukkia menee nyt kaksi repullista.
Suominen luottaa, että apu menee perille eikä trokareille.
– Heillä on lista, mitä missäkin tarvitaan.
Iltapäivällä pakattu Putuksen bussi starttaa aamuyöstä kello neljä. Mukaan lähteen noin 20 hengen joukko, johon mahtuu myös muutama Suomeen muuttanut inkeriläinen. Avustusryhmän jäsenet maksavat matkansa ja majoittumisen itse.
– 11-12 tuntia menee ajoon, Putus kertoo.
– Tavaraa ei ole vaikea saada tullista läpi. Kertaakaan meiltä ei ole jäänyt tavaraa tullille. Mitä nyt tullimiehet pistelevät muovisäkkejä puhki piikillä, ettei ole jänismatkustajia. Mutta sehän on heidän työtään, Suominen kertoo.
Suomi-Neuvostoliitto-Seuran piirijärjestön entiselle toiminnanjohtajalle itärajan ylitykset ovat tulleet tutuiksi.
Liitto vaalii
vähemmistökulttuuria
– Inkerin liitto toimii aktiivisesti. Se järjestää kielikursseja ja matkoja. Illanvietoissa on lauluesityksiä inkerin, venäjän ja suomenkin kielellä, Suominen kertoo.
Inkeriläiset haluavat vaalia oman kulttuurinsa säilymistä vähemmistönä suurkaupungissa. Suomisen mukaan inkeriläiset voivat keskimäärin jonkin verran huonommin kuin valtaväestö Pietarissa.
– Inkeriläiset ovat heimorakkaita ja ilmeisesti myös sukurakkaita, Suominen kertoo.
Sitä Suominen harmittelee, että Suomeen muuttaneet inkeriläiset vetäytyvät helposti omiin oloihinsa. Kotoutuminen vaikeutuu. Toisaalta hän ymmärtää, että vanhuspainotteisen maahanmuuttajajoukon ei ole helppo solmia siteitä kantaväestöön.
uutiskirje 
