Joulunpyhät ja välipäivät viihdyin Antti Hyryn uuninrakennustyömaalla. Luin niin hitaasti kuin ikinä pystyin. Suretti, kun pääsin loppuun. Teki mieli kääntää takaisin alkuun ja aloittaa välittömästi uudestaan. Tällainen suru tulee harvoin, mutta joskus kuitenkin. Muistelen Gabriel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyyden aiheuttaneen aikoinaan saman tunteen. Sen herätti myös A. S. Byattin Riivaus. Merkillisiä lukukokemuksia kaikki, ja niin tyystin erilaisia.
Uunissa vanha mies, Pietari, rakentaa uunia Perämeren rannalla sijaitsevan kesäasuntonsa hirsipirttiin. Rakennustyö kestää toista vuotta. Toisena kesänä Pietari puhkaisee aukon kattoon ja muuraa piipun. Ja lopulta nousee päivä, jolloin Pietari ja hänen vaimonsa Hanna ryhtyvät ensi kertaa paistamaan leipää uudessa uunissa.
Lukijakin jännittää. Vetääkö se nyt kunnolla? Onnistuuko leipomus? Ei kai nyt vain mitenkään epäonnistunut Pietarin suuri työ?
Kertaakaan kirjassa ei lueta sanomalehteä, ei avata telkkaria tai radiota uutisille, ei kommentoida maailman nykymenoa.
Ensin tulee savua sisälle, mutta pian viileä uuni antautuu pienelle alkutulelle. Taikina happanee kuplien villapeiton alla. Nukutaan kaksi yötä. Pietari tekee kunnon tulet uuteen uuniin, Hanna lisää hiivan taikinaan. Työnjako on sellainen, että Hanna leipoo ja Pietari paistaa. Happaman orsileivän lisäksi leivotaan rieskoja, jotka pannaan tulikuumaan uuniin heti, kun Pietari on saanut kolattua hiilet arinalta alalokeroon ja laastua arinan märällä vihdalla. Leipomus onnistuu.
”Maistoimme kuivaksi paistunutta rieskaa, ihan tuoreena sen ohran makua, ja ritiseväpintaista orsileipää, joka juuri paistettuna maistuu niin kuin tässä olisi kaikki mitä olla voi. Maku muuttuu vähitellen, mutta on hyvää sittenkin.”
Lukija on helpotuksesta hengähtäen samaa mieltä. Uuni onnistui, leipä onnistui, maunkin saattoi toiseksi viimeiseltä sivulta melkein maistaa. On mukava astua seuraavana päivänä Pietarin kanssa pirttiin kokeilemaan vielä lämpimän uunin kylkeä, näkemään vasta paistetut ohuet ruisleivät laudoillaan, lukemaan viimeiset rivit. ”Ilmassa oli tuoksu, kuin kesän, tai vasta alkavan elämän.”
Hyry kuvaa Pietarin uuninrakennustyötä niin yksityiskohtaisesti, että vähän väliä lukija tulee kyselleeksi itsekseen, voisiko näillä teko-ohjeilla oikein todella rakentaa pohjalaistyyppisen, tiilisen leivinuunin, jossa on lisäksi pieni piisi. En minä, mutta joku joka ylipäätään muuraamisen päälle ymmärtää. Ja joka kertomuksen perusteella pystyisi visualisoimaan mielessään kaikki ne tulihormit, savukanavat ja poskikanavat, piisin pankon kaarteet, tuhkaluukut, hiilikokerot ja mitä niitä on.
Olen minä pohjalaisen piisillä varustetun uunin nähnyt, sellaisen, jonka otsa kaartuu kauniisti ja joka päättyy kupolimaiseen kupuun. Mutta Pietarin uuni ei ole sellainen, sillä hän muuraa siihen tasaisen päällisen, jonne voi kavuta vaikka nukkumaan.
Uunin päällinen saa Pietarin aivan helläksi.
”Ja jos vielä ripustetaan valkoinen pellavainen verho tuohon uuninpäällisen eteen, ja siihen jos joku kirjoisi vaikka kuvan tytöstä, joka ripottelee jyviä punahelttaisille kanoille, ja verhon takana uunin päällä joku pyhänä nukkuisi. Olisihan sekin hyvä, vastaan sanomaton tiilipintainen uuni ja sen päällisen aukon edessä kevyt valkoinen verho, pyhäpäivä ja joku nukkumassa verhon takana.”
Uunin rakentaminen on romaanin keskeinen tapahtuma, mutta samalla, kun sitä yksityiskohtaisesti kuvataan, avautuu lukijalle Pietarin koko elämä, hänen suhteensa lähimpiin ja yleensä ihmisiin, hänen avioliittonsa, lapsensa, lapsenlapsensa, se mihin hän uskoo, hänen arvomaailmansa.
Pietarin elämä on vaatimatonta ja perinteistä, henkilökohtaiset ilot ja nautinnot liittyvät marjastukseen ja muuhun luonnossa liikkumiseen. Kertaakaan kirjassa ei lueta sanomalehteä, ei avata telkkaria tai radiota uutisille, ei kommentoida maailman nykymenoa. Tutussa porukassa tehty retki suuntautuu Tornionjokilaaksoon, jossa tutkitaan kirkkoja ja etenkin niiden urkuja molemmin puolin rajaa. Ateriat syödään retkiolosuhteissa, enimmäkseen leipää ja ”päällisiä”. Ainoalla ravintolalounaalla Pietari ja Hanna syövät pannupihvin puoliksi. Nuukuuttaan vai siksi, että ravintolaruoka on niin vierasta? Samantekevää. Lukija melkein hätkähtää, kun kesäpaikalle tullut jälkikasvu pyytää ketsuppia. Ei kai sitä tässä talossa ole? Mutta on sitä.
Kaikesta tästä huolimatta tai oikeammin juuri kaiken tämän takia romaanissa on voimakas todellisuuden tuntu. Tulee sama tunne kuin joskus yksin kesämökillä, kun on elänyt siellä monta päivää vaatimattomin eväin, täydessä mediapaastossa, luonnon uutisvälityksen varassa. Tämä on totta! Tämäkin on totta! Tämä vasta totta onkin!
Parahiksi kun sain Hyryn Uunin loppuun, toivat ystävät tuliaisiksi Jorma Luhdan valokuvateoksen Tähtiyöt. Pohjoinen valokuvaaja on etsiytynyt soille ja korpiin, joiden taivaalle eivät heijastu yhdenkään taajaman valot. Tuloksena on järisyttäviä kuvia öisestä taivaasta, joka on niin tiheänään tähtiä, ettei suurin osa Suomen kansaa sitä sellaisena näe ikinä.
Minulle tuli vahvana mieleen Helsingin vuosien jälkeen Savon sydämessä koettu ensimmäinen syksy. Ne tähtitaivaat olivat jotain aivan sanoinkuvaamatonta.
Luhta ajattelee teoksensa tekstissä esi-isiä, joille kirjokansi oli kello, kompassi ja almanakka. Siellä se yhä on yhtä tiheänään, yhä pätevänä kellona, kompassina ja almanakkana. Tähtitaivas on totta, todellisuutta viimeistä valopilkkua myöten. Me vain olemme menettäneet kosketuksen tähän todellisuuteen.
Antti Hyryn Uunia lukiessa ja Jorma Luhdan Tähtiöitä katsoessa kokee saaneensa lohdullisen kosketuksen tosimpaan todellisuuteen. Siihen, joka ei mitenkään ole lakannut olemasta, mutta suorastaan vaarallisella tavalla alkaa himmetä tajunnasta ihmisen konstruoiminen fyysisten ja henkisten rakennelmien keskellä, melskaavassa informaatiossa, räikeässä virtuaalitodellisuudessamme.
lehti 